En tiedä teistä, mutta itse olen huomannut omalla asenteella olevan suuri merkitys siihen, miten päivät sujuvat. Otetaan esimerkiksi eilinen, jolloin päätin jo aamulla, että hei, tästä tulee hyvä päivä!
Niinhän siitä tulikin. Ei ehkä yhtään sen kummallisempi, kuin mikään muukaan päivä, mutta huomasin itsekin tarttuvani tähän oljenkorteen useammin kuin kerran. Kun joku asia meni poskelleen, oksua oli taas siivottavana ja pyykkikone temppuili, totesin itselleni, että nää on nyt näitä. En jaksa kuitenkaan murista, kun mulla on tänään tää hyvä päivä. Ja kuulkaas, kyllä sitä sitten illalla päivää ynnäillessään huomaa, että sillä omalla ajattelutavalla on aika iso merkitys!

Mä olen aina viihtynyt positiivisten ihmisten läheisyydessä. Esimerkiksi työyhteisössä yltiöpositiivareita monesti karsastetaan, energisyys koetaan ärsyttävä tai jotenkin teennäisenä. Mutta mä tykkään! Jos joku puhkuu energiaa ja positiivisuutta, valitsen paljon mielummin sen, kuin kuuntelen kahdeksan tuntia valitusta siitä, miten kaikki on pepusta ja huonosti. Ihan totta, negatiivisuus syö lopulta ihmisiä siitä ympäriltä. Kukaan ei jaksa sellaista negatiivistä pilveä yläpuolellaan jatkuvasti. Entä jos sen sijaan, että marisisi ”vasta keskiviikko…”, toteaisikin, että ”hei jee, jo keskiviikko!”.

Mutta, jaksaako sitä sitten aina olla positiivinen? En mä ainakaan jaksa. On niitä päiviä, kun hokee itselleen, että tämä ei kyllä niin ole mun päiväni, ja tää on just tätä mun tuuria. Jos jo valmiiksi ajattelee, että mätkythän se verottaja mulle nyt lähetti, kun tää päivä on muutenkin ihan hanurista, niin johan se mätkykirjekin ketuttaa kahta kauheammin. OK, ei se koskaan kivalta varmasti tunnu, mutta asioita voi katsoa niin monelta kantilta. Jäädä piehtaroimaan siihen epäonneen ja negatiiviseen ajatteluun, tai katsoa eteenpäin ja todeta, että tästäkin selviää.

Ja, mä muuten uskon siihen että ihminen selviää melkein kaikesta. Ja siihen, että asioilla on tapana järjestyä, ja kaikella on tarkoituksensa. Ai miksi uskon? Elämä on opettanut!
Uskon myös siihen, että ihminen voi omalla ajattelullaan, ja myönteisellä suhtautumisella, vaikuttaa tapahtumien kulkuun. Esimerkiksi työhaastatteluun ei kannata mennä asenteella ”ihan turhaa, en mä tätä paikkaa kuitenkaan saa”. Sitä vastoin kannattaa kokeilla taktiikkaa ”mä niin saan tän duunin! Mä olen hyvä, ja kyllä ne sen siellä huomaa”. Sama pätee pienemmässä mittasuhteessa esimerkiksi flunssan torjuntaan. Ihminen on psykofyysinen paketti!

Sanotaan, että pessimisti ei pety koskaan. Pötyä! Pessimistihan elää jatkuvassa pettymyksen kuopassa. Pettyy oikeastaan jo valmiiksi – ilman varsinaista syytä! Optimistikin toki pettyy, mutta saa varmasti nopeammin hymyn takaisin huulilleen!

Ei mulla oikeestaan muuta. Tuli vaan mieleen.
Entä te? Onko lasit puoliksi tyhjiä, vai puoliksi täynnä? Vai jotain siitä välistä, hiukan päivästä riippuen?

Positiivista tätä päivää!

Kuvat tämän viikon Instagram satoa…

Olette varmaan huomanneetkin, Indiedays palkitsee jälleen blogeja, ja viimekädessä voittajat ovat teidän käsissänne. Blogeja palkitaan viidessä eri kategoriassa, ja minulla on suuri kunnia olla blogini kanssa ehdolla yhdessä niistä.

Mikä on fotogeneettinen? Indiedays kiteyttää asian näin:
Bloggaaja, jonka kuvat pysäyttävät. Blogi, jonka kuvista välittyy persoonallisuus ja tunne.

Jos siis yhtään koet, että blogini olisi ansainnut kyseisen tittelin, pyydän, että annat äänesi!

Äänestyssivut ovat auki enää tämän viikon, ja toivonkin, että käyt antamassa äänesi mitä pikemmin. Jokainen äänestänyt osallistuu kilpailuun, jossa jaossa on Asus fonepad 7, sekä lippupaketteja Indiedays Blog Awards -juhlaan!

Mä jatkan toipumista täällä. Kaurapuuron kanssa kävi hassustti, eli tauti taitaa ottaa aikansa vielä….

Pyöreät pakarat ja litteä vatsa -postauksen jälkimainingeissa sain ihanalta blogini vakkarilukijalta meilin, jossa kiiteltiin rohkeasta postauksesta. Mulle itselleni tarttui kuitenkin meilistä tämä yksi lause:
”Sitä varmaan jo kirjoittaessaan tietää että kohta tulee kuraa niskaan.”

Niin, onhan niitä aiheita, jotka herättävät ihmisissä ristiriitaisiakin tunteita. Mutta, voiko sitä tietää jo postausta kirjoittaessaan? Aivan varmasti voi, uskon niin. Mutta, tuleeko sitä ajatelleeksi?
Ei!

Kyse ei ole tyhmyydestäni tai ajattelemattomuudestani, vaan puhtaasti siitä, etten oikeastaan voi pohtia jokaisen postaukseni mahdollisesti herättämiä tunteita. Jos pysähtyisin joka päivä miettimään, onko joku kenties kanssani eri mieltä, en yksinkertaisesti voisi kirjoittaa koko blogia! Bloggaamisessa on pakko tietyllä tapaa ummistaa silmänsä yleisöltä.
Toki haluan olla loukkaamatta ketään, enkä koskaan tietoisesti halua väheksyä toisia. En myöskään pyri tietoisesti provosoimaan lukijoitani. Mutta, ihan jo itsenikin vuoksi, mun pitää hyväksyä se tosiasia, että maailmaan mahtuu eriäviä mielipiteitä.

Ajatuksia nettikiusaamisesta -postauksessa kerroin teille, miten kiusaaminen blogeissa ilmenee ja pohdin syytä tähän käyttäytymiseen. Haluan kuitenkin painottaa, että mielestäni jokaista eriävää mielipidettä ei voi laskea kiusaamiseksi. Maailmaan mahtuu ääntä, eikä haukku haavaakaan tee. On kuitenkin hyvä välillä pohtia, mikä on mielipide, ja mikä puhtaasti vain pahaksi tarkoitettu heitto.

Lähtökohtaisesti pyrin kirjoittamaan blogissani tekstit muotoon, minä teen näin.
En siis kirjoita teille juttuja, joissa kertoisin, kuinka jokin asia tulee suorittaa. Yksinkertaisesti en usko, että mulla on mistään elämän osa-alueesta sellaista tietämystä, että voisin neuvoa, miten muiden pitää se suorittaa.
Ylipäätään elämässä, en koe, että mun asemani on toisten neuvominen. Jos joku tekee asian tavalla, joka tuntuu musta hassulta, tai jopa tyhmältä, totean itsekseni, että kyllä se mun tapa vain on sittenkin mulle oikea. En lähde asiaa sen enempää kenellekään kommentoimaan. Kukin tehkööt tyylillään. Mutta, jokaisella meillä varmaan on jossain lähipiirissä niitä ihmisiä, joilla on kova tarve neuvoa. Ja neuvoa, vaikka apua ja mielipidettä ei oltaisi edes kysytty! Pitää muistaa, että yhtälailla näitä ihmisiä on myös blogien lukijoissa. Luonteenpiirre, joka vain istuu toisissa tiukemmin, ja josta on ehkä vaikeakin päästä eroon.

Otetaan esimerkiksi ruskea kastike!
Siis se ruskeakastike, joka tehdään pannulla, voissa paahdetuista vehnäjauhoista. Tai ainakin minä teen sen niin…
Kovin arkinen ja tavallinen ruoka, joka sopii yhteen nakin, makkaran, lihapullan ja jauhelihan kanssa. Tapoja tehdä kastike on varmasti yhtä monta, kuin on tekijäänsäkin. Pieniä eroja, mutta eroja kuitenkin.
Jos näen jossakin ruskean kastikkeen ohjeen, ja huomaan sen olevan erilainen ohje kuin oma tapani kastikkeen laitossa on, on mulla lukuisia vaihtoehtoja reagoida asiaan.

Tässä muutama esimerkki:

Voin joko

1. todeta, että eipä ole koskaan käynyt mielessä tehdä sitä noin. Sivuuttaa lukemani ja ajatella, että kappas vain, voisinpa vaikka kokeilla. Vastaavasti, voin tuumata itsekseni, että tämä ei ehkä ole mun juttu.

2. jättää ohjeen kirjoittajalle viestin, ja kysäistä varmuuden vuoksi, että onkohan sillä öljyllä joku ratkaisevakin osa kastikkeen maussa, tai jauhojen paahtumisessa. Itse kun en ole ikinä näin kokeillut, mutta kiinnostuin testaamaan.

3. jättää itse ohje kommentoimatta, ja kirjoittaa, että kyllä se ruskeakastike vain on kiva ja arkinen herkku. Ei välttämättä omaan makuuni, mutta lapset tykkäävät aina.

4. jättää asiasta palautteen, ja todeta ohjeen laatijalle, että kyllä tässä kuule nyt mennään metsään ja kovaa. Kyllä mun mummolta opittu tapa kastikkeen tekoon on paljon parempi. Itse asiassa, ainoa oikea.

5. jättää jälleen ohje kommentoimatta, ja kirjoittaa, että onpa kastikeen tekijällä ruma keittiö, kattila, puulasta….

6. tehdä minkä tahansa edellämainituista liikkeistä, ja naputella itseni seuraavaksi suositulle keskustelupalstalle, ja avautua tästä ruskean kastikeen sortamisesta oikein kunnolla.
Että on siinä tyypillä nyt otsaa mennä tollaista kirjoittamaankaan! Mitä se oikein itsestään/kattilastaan luulee!?

Väliin mahtuu varmasti tuhansia erilaisia toimintatapoja. Varmasti yhtä monta, kuin on toimijaakin. Olen kuitenkin itse oikeutettu valitsemaan niistä sen, joka istuu luonteelleni parhaiten.

On siis paljon ihmisen luonteesta kiinni, miten hän ensimmäisenä ajattelee toimia. Millaisen kommenttijalanjäljen hän blogeihin (tai nettiin ylipäätään) jättää, riippuu kuitenkin käytöstavoista. Joskus kenties netissä on jopa helpompaa päästää sisäinen moukari valloilleen. Ehkä anopille, naapurinrouvalle tai työkaverille on jo vaikea viskellä neuvojaan. Toisaalta, hyvät käytöstavat kuuluvat arkielämän lisäksi myös nettiin!

Vaikka kyseessä ei ole kiusaaminen, puhutaan peruskäytöstavoista. Omilla kasvoillaan, ja omalla nimellään, meistä moni haluaa antaa itsestään hyvän, ja hyväkäytöksisen, kuvan. Kasvottomana ja nimettömänä kiusaus pieneen piikittelyyn kasvaa. Kenties se pelastaa kurjan päivän, ehkä tuntuu vain siltä, että tyhmempiään tulee hiukan neuvoa. Nyrkkisääntönä monessa tilanteessa voisi kuitenkin pitää sitä, että kirjoita vain tekstiä, jonka olisit valmis julkaisemaan myös omilla kasvoillasi ja omalla nimelläsi. Ainakin vaikka bloginimelläsi! (Tekaistujen sähköpostiosoitteiden, ja vaihtuvien nimimerkkien sijaan.)

Jatkossakin blogini kommenttiboksiin saa jättää eriävän mielipiteensä. Jos luonteeseesi istuu se, että toisten tapoja tehdä asiat pitää vain yksinkertaisesti hiukan oikaista, niin oikaise ihmeessä!
Itse koitan jatkossakin esittää asiat valitsemallani linjalla; Kertoa vain niistä tavoista, jotka sopivat itselleni parhaiten. Tuputtamatta mitään, tai kenenkään muun tapoja väheksymättä.

Erilaisuus on rikkaus. Meistä jokainen on yksilö, ja jokaiselle meistä löytyy oma paras tapa toteuttaa elämäänsä – tai valmistaa kastike. Aika moni meistä myös itse tuntee itsensä parhaiten. Kyllä, niin ihmeelliseltä kuin se saattaakin kuulostaa. Tapa, joka omasta mielestäsi on ainoa oikea, ei välttämättä toimi muilla.
Luotetaan siihen. Erilaisuus on kantava voima, ei este tai hidaste!
Meitä kaikkia kuitenkin yhdistää yksi totuus:
Rumat tavat rumentavat, hyvät tavat kaunistavat!

ps. tuolla pyöreät pakarat ja litteä vatsa -postauksen viimeisimmissä kommenteissa on ihan mahtava kirjoitus, jonka Mirjam jätti. Siinä on mielestäni puettu sanoiksi ihan loistavasti se, miten kyseinen postaus todellakin esittelee asiaa vain  yhden ihmisen näkökulmasta. Muutenkin, tuon kommentin avulla jokainen voi hiukan peilailla omaa käyttäytymistään netissä. Kiitos! Loistavaa tekstiä, Mirjam!

pps. Kuvitukseksi olisi nyt kyllä sopinut loistavasti joku ruskea kastike, mutta kun meillä syötiin sitä juuri, en lähtenyt tätä varten kokkailemaan. Pullaa ollaan sitä vastoin tänään leivottu. Omalla tyylillä, ja oman näköisiä. Sopii meidän suuhuun!