Tämän kevään yksi sosiaalisen median ilmiöistä on ollut #rantakunnossa -kampis, joka ”vastustaa epärealistisia ulkonäköpaineita ja kannustaa itsensä hyväksymiseen”, kuten kampanjan kotisivuilla kerrotaan. Jostain syystä koen hirvittävää tarvetta kirjoittaa aiheesta enemmän. Kirjoittaa siitä toisenlaisesta, kenties hiukan väärästäkin, perspektiivistä. Nimittäin, entäpä jos ei koe olevansa rantakunnossa? Mitäpä jos mieli kuitenkin kääntyy epärealistisiin ihanteisiin ja itsensä hyväksyminen tuntuu mahdottomalta ajatukselta?
Sain itse Instagramissa viime viikolla haasteen jakaa kampanjan ilosanomaa eteenpäin. Haasteen minulle laittoi Maria, ja ihan pienen hetken ajan ehdin ajatella, että hei, täähän on kiva juttu. Sekunnin murto-osan jälkeen totuus kuitenkin iski päin kasvoja. Ei, en koe olevani rantakunnossa. Rehellisyyden nimissä, en voi tarttua tähän aiheeseen tavalla, joka ei kohdallani ole totuus. Se tuntuisi paitsi väärältä muita kohtaan, mutta väärältä myös itseäni kohtaan. Haluan kirjoittaa aiheesta omalta kannaltani ja avata myös toisenlaista näkökulmaa.
En ole vielä koskaan elämäni aikana kokenut olevani rantakunnossa. En 70-kiloisena, enkä 35-kiloisena. En ennen lapsia ja raskausarpia, enkä näiden jälkeen. Rantakunnolla kun ei oikeastaan ole mitään tekemistä sen kanssa, mitä luitteni päällä on, ja kuinka paljon. Rantakunto on korvien välissä, ei vyötärön leveydessä – tai kapeudessa. Rantakunto on itsensä hyväksymistä ja rakastamista, mielen eheyttä ja hyvinvointia. Kampanjassa ei ole kyse siitä, että julkaiset kuvan omasta rantakunnostasi, vaan siitä että kannustat kanssasiskojasi julistamaan ilosanomaa hyvän asian puolesta. Someen voit ladata kuvan vaikka hymystäsi tai jäätelöstä – mitä tahansa, mikä kuvastaa sitä, että olet sinut itsesi kanssa.
Saatuani haasteen tunsin ehkä eniten surua. Tunsin myös suunnatonta kateutta kaikkia niitä naisia kohtaan, jotka voivat hymyssä suin lähteä mukaan kampanjaan. Jäin miettimään, kuinka etuoikeutettua on sellaisen ihmisen elämä, joka rakastaa itseään ja hyväksyy itsensä juuri sellaisena kuin on. Ja, miten väärin on se, että meistä jokainen ei voi tuntea samoin.
Omalla kohdallani matka tähän asti on ollut pitkä ja kivinen. Paitsi, että en koe olevani rantakunnossa, en edelleenkään käy lasteni kanssa uimahallissa. En sauno naisporukassa, en mielelläni edes oman perheeni kanssa. En vaihda vaatteita isoissa pukuhuoneissa, enkä vieraiden ihmisten nähden. On aikoja, jolloin skippaan suihkussa käymisenkin, koska en pysty olemaan alasti edes itseni kanssa. On aikoja, joina elämä on helpompaa; Voin vaihtaa vaatteita muun perheen ollessa läsnä. On aikoja, jolloin vetäydyn toiseen huoneeseen riisuutumaan ja aikoja, jolloin vaihdan vaatteeni lukkojen takana taatakseni yksityisyyteni. Ja, miten väärältä tuntuukaan, että elämäni on tätä! Miten monet itkut olen vääntänyt aiheesta ”miksen voi olla normaali, olla kuten muut?”. Sillä enemmän kuin täydellisiä treenattuja bikinivartaloita, kadehdin naisia, jotka ovat kotonaan omassa kehossaan. Tuntevat olevansa hyviä, kauniita ja riittäviä juuri sellaisena kuin ovat. Naisia, jotka seisovat selkä suorassa ja ylpeinä itsestään, ja jotka eivät tavoittele itsensä hyväksymistä arvostelemalla muita.
Kuinka helppoa onkaan muokata kehoa. Laihduttaminen ja plastiikkakirurgia ovat miljoonabisnestä, ja riittävällä rahamäärällä kuka tahansa voi muokata itsestään mitä tahansa. Mutta vain ulkoisesti, sillä mikään rahamäärä maailmassa ei riitä mielen korjaamiseen. Terveyttä ei voi ostaa, eikä eheyttä paikata veitsellä. Niin julma maailma oikeasti on.
Niin kauan kuin yhdenkään ihmisen on helpompi laihduttaa, kuin hyväksyä itsensä, maailma kaipaa tämänkaltaisia kampanjoita. #rantakunnossa ei välttämättä pelasta kaikkia pimeälle puolelle joutuneita, mutta hitto vie, jos sillä on mahdollista estää yhdenkään mielen tummuminen, se on jokaisen hashtagin arvoinen.




















