Vaikka pääsiäinen ei nyt mennytkään ihan suunnitelmien mukaan, niin sää on onneksi ainakin hellinyt. Olen nauttinut puutarhahommista ja ulkona olemisesta. Klaaran kanssa on istutettu orvokkeja ja ihan vaan nautittu kasvarin lämmöstä. Mummun vanha vihreä kakkujalka ansaitsi jonkin pääsiäisleivonnaisen, ja päädyin monen vuoden tauon jälkeen leipomaan britakakun. Tai puolikkaan britakakun, koska ollaan ihan vaan nelistään. Ollaan myös syöty hulluna suklaata ja nukuttu kymmenen tunnin yöunia. Katseltu Isä Brownia ja levätty oikein kunnolla.

Hurahdin muuten ihan täysin taas siihen sauvakävelyyn, ja kilometrejä on kertynyt jo ihan mukavasti. Maastossa sivakointi on ollut yksi tapa purkaa tilanteen aiheuttamaa pahaa mieltä. Sain onneksi myös miekkosen innostumaan, joten ei tarvitse sivakoida ihan yksin. Lonkatkin kiittävät, kun juoksun vaihtaa välillä vähän armollisempaan tyyliin.

Pääsiäiselle ei nyt ole mitään ihmeellisempiä suunnitelmia tästä eteenpäinkään. Jos sää sallii, tehdään pihatöitä ja lenkkeillään. Käydään ehkä suunnistamassa. Syödään parsaa ja paahdettuja punajuuria (voisin ehkä elää niillä) ja pelataan korttia. Nukutaan, luetaan, levätään, ollaan ja rakastetaan. Eipä se sen kummenpaa kai tarvitse ollakaan.

Seuraavaksi taidan kaatua sohvalle katsomaan eilisen Porotin. Muutaman suklaamunan kanssa tietenkin. Onhan sentään pääsiäinen.

Ihanaa pääsiäisen jatkoa! 💛 Voikaa hyvin.

 

Mun ja Klaaran takit saatu / Didrikson

Ihan periaatteestakin vastustan ikkunoiden pesemistä liian kylmällä säällä. Ei nappaa yhtään, jos pitää vielä palellakin. Niinpä kasvarin ikkunat on ulkopuolelta yhä likaiset, ja minä itse viihdyn lasiseinien sisäpuolella. Mieli lapsellisen malttamattomana. Kun nyt tulisi oikein kunnolla lämpöä ja puskisi vihreää. Täällä mä olisin ihan valmiina.
Mummulan vintiltä löytyi tuollainen tumma pöytä, jossa on vielä kivan kokoiset jatkopalatkin. Siinä se nyt nököttää valmiina ottamaan ylleen daaliat, tomaatit, chilit ja kaikki muutkin kylvökset. Mutta ensin orvokkeja. Niiden ruukuttaminen on listalla seuraavaksi.

Luin jostakin, että tämän korona-asian (ja kotiin eristäytymisen) kanssakin ihmisellä on jonkinlaiset vaiheet asian käsittelemiseksi. En nyt muista niitä sen tarkemmin, mutta itse huomaan viimeisen viikon aikana päässeeni taas johonkin uuteen vaiheeseen. Pääsi ihan itku kun hain koululta Klaaran eskarin lisätehtävänipun. Siellä oli nimittäin myös säkkiin pakattuna vaihtovaatteet ja sisäkengät. Jäi vain tyhjä naulakko. Tai sitten se on vaan se perus itkeminen, mikä aina tulee lukuvuoden päätteeksi. Nyt se vain tuli aikaisemmin kuin olin osannut varautua. Ja kun sitten annoin hanojen aueta, itkin ikävää mun jumppaystävää ja niitä meidän viikoittaisia treffejä kohtaan. Ja oikeastaan vähän kaikkea kohtaan. Niitä ihan tavallisia arkisia juttuja. Että pääsen taas istumaan lapsuudenkotini keinutuoliin ja juomaan äidin kanssa cokista. Mutta ei auta itku markkinoilla. Nyt vaan pitää kaivaa elämästä kaikki positiivinen esiin. Onneksi on kevät ja ollaan terveitä. Ja Isä Brownin uusi kausi alkoi ja ulkona paistaa aurinko.

Mulla on jo toista päivää ihan mieletön päänsärky, eikä ajatus oikein kulje. Vaikka pääkivun saa aamulenkillä hetkeksi kadotettuakin, särky löytää perille taas iltapäiväksi. Ajattelin tänään illalla kokeilla vanhaa kunnon sauvakävelyä (jos onnistun löytämään sauvani). Josko se laittaisi veren kiertämään myös hartiaseudulla. Mutta nyt hetkeksi vaakatasoon, ja silmät kiinni ennen kuin alkaa oikein kunnolla leiskua.

Ihanaa keskiviikkoa!

Pitää heti alkuun tunnustaa pari asiaa. Ykkösenä se, että hitto, mutta on nämä kotikouluviikot aika raskaita. Ei sillä, että se opettaminen vaatisi niinkään minulta kauheasti, tuo vitosluokkalainen on motivoitunut ja hoitaa hommansa melko itsenäisesti. Mutta sitten kaikki se muu. Ruokaa, tiskiä, ruokaa, tiskiä… Ja kämppä on hyrskyn myrskyn kun neljä henkeä kulkee ja jättää tavaraa sinne tänne. Jopa villakoiria syntyy enemmän kuin yleensä. Niin, että jos tässä säästettiin se, että illat on vapaita harrastuksista, en kyllä sitten iltaisin oikein mitään jaksakaan. Olen varmaan katsonut parin viime viikon aikana telkkaria enemmän kuin viimeisen kymmenen vuoden aikana yhteensä. Olla möllöttänyt vaan ja miettinyt, että mitä kaikkea pitäisi tehdä. Mutta suotakoot se minulle ja kaikille muillekin. Rima saa nyt olla vähän matalammalla. Ravintoloitsijoille terveisiä, että ne joilla palkka juoksee vielä loppukesästä ulkoistavat aivan varmasti ruokahuoltonsa kun siihen annetaan lupa!

Toisena tunnustuksena se, että meillä ei ollut viime vuonna lainkaan pääsiäisruohoa. Ja äidin neulomat pääsiäismunatkin olivat menneet hukkaan parin vuoden aikana. Kissojen ja koirien kanssa niitä etsin, ja lopulta löytyivät. Kaapin ylähyllyltä, paperikassiin siististi pakattuna. Niin, että kun tässä nyt jää kinkerit jos toisetkin viettämättä, niin ajattelin, että juhlitaan nyt sitten ainakin pääsiäistä oikein kunnolla. Ohrat on ikkunalla kasvamassa ja tiput odottamassa esille pääsyä. Keramiikkamunatkin on äidin tekemiä. Harmi vain, että tänä vuonna äidin laittamat pääsiäisruoat jäävät saamatta.Vaikka ei nyt ehkä ole mitään kauhean harrasta tai innostunutta pääsiäismieltä, niin ajattelin seuraavan viikon kaivaa sitä esiin vähän vaikka väkisin. Jotain iloa arkeen tarvitaan.

Postipoikakin kiikutti mulle viikonlopuksi vähän toivonkipinää. Kiitos WSOY ja Maaret Kallio ihanasta Voimana Toivo -kirjasta. Myös uudet NikkoTakko -korvikset symbolisoivat mulle parempien aikojen palaamista. Tuolla laatikossa on nimittäin jotain kesämekon ja punattujen huulien kaveriksi. Sekin aika tulee vielä! ❤️

 

Mutta nyt ihanaa viikonloppua! Mulla on jossain lapsille suklaamunia, mutta jälleen niin hyvin piilotettuna, että pitää vissiin vähän penkoa.