Me odotellaan. Odotellaan joulua, odotellaan vauvaa, valon lisääntymistä, päivän pitenemistä. Pohditaan koska remontti etenee, koskakohan se aikoinaan valmistuu. Onko äidin masussa tyttö vai poika, pikkusisko vai pikkuveli, tuoko pukki varmasti Tuomakselle matkustajavaunut. Odotellaan sähkömiestä ja muskarin joulujuhlaa. Mietitään, ehtiikö isi tällä kertaa synnytykseen, ja onko joulupukki varmasti saanut tiedon, että osa lahjatoiveista toteutuikin jo syntymäpäivänä.
Odottavan aika on pitkää. Epätietoisuus stressaa – isoja ja pieniä. Mutta ei auta kuin odottaa. Ei vaikka olisi kuinka täynnä tätä kaikkea; vauvaa (noin niin kuin ihan konkreettisesti kylkikaaresta syvälle lantioon asti), remonttia, hössötystä ja kaikkea keskeneräisyyttä.
Päivien valuttelua. Sitä tämä on. Yritän nauttia kaikista niistä hetkistä, jolloin perheemme on velä tämän kokoinen. Painaa mieleeni nämä ajat, nauttia arjesta – nyt juuri aika helposta sellaisesta. Yritän antaa jakamatonta huomiotani, ja valmistaudun huomion jakamiseen.



Jälleen kerran pieni pettymys: Missä hitossa on se hehku, jota luvataan raskausajalle!?! Miten kukaan voi hehkua samaan aikaan tuntien itsensä elefantiksi? Tekisi mieli polttaa se kaikki aiheesta painettu sana. Heittää koko typerä propaganda tuleen, ja vaatia jonkinlaista korvausta.
Mutta hei, jossain lehtisessä käskettiin nauttia näistä viimeisistä raskausviikoista: ”Lepää, kun siltä tuntuu, vaadi huomiota ja hemmottelua, käy kampaajalla ja tapaa ystäviä.”
Selkis:
Tämä äiti lähtee nyt kampaajan tuoliin rentoutumaan (=valittamaan, sorry), ja illalla joku saa hieroa jalkojani!!! Huomenna sitten uuden frisyyrin ja keveiden jalkojen voimalla 😉

Ihanaakin ihanammat villasukat ovat Sailan tekosia. Näkyivätkin jo eilisessä postauksessa, samoin kuin vanttuut, jotka ovat nekin peräisin samoilta puikoilta. Kiitos Saila!

 

Jahas, viikko meni. Meni muuten aika nopeasti. Rempparintamalla ei juuri mitään uutta. Lähinnä LVI-puolta, joka nyt ei sinänsä ole niin kovin mediaseksikästä. Tosin taitaa se mediaseksikkyys olla muutenkin tämän blogin osalta kadonnut jo aikoja sitten (josko sitä koskaan on ollutkaan).
Viime viikonlopun juhlinnat, ja kaikki niihin liittyvä, on kostautunut tällä viikolla supistusten ja totaaliväsymyksen muodossa. Koitahan huilta, sitä tulee nyt joka tuutista – ja ihan kyllästymiseen asti. Säädylliset yöunet ovat historiaa ja päivällä tuntuu olevan tuhat ja yksi hommaa, jotka yksinkertaisesti vain pitää tehdä. Jos ei muuta, niin lunta saa lykkiä oven edestä jatkuvasti ja auton kaivaa useampaan kertaan päivässä epämääräisen valkoisen kasan keskeltä. Riittäisi toistaiseksi!
Viikonlopulle olisi taas muutakin ohjelmaa kuin kotihommia. Remontti saa siis jatkossakin seistä etenemättä. Tänään hiukan pikkujoulun tynkää ja huomenna sukujuhlintoja. Sinänsä, enää ennen joulua ei olekaan tarkoitus mitään sen suurempaa urakoida. Koitetaan keskittyä nyt muihin juttuihin – ja levätä!




Mutta tälläisiä hämytunnelmia (ja hämykuvia) perjantai iltaan. Ostin muuten tuon ison mustan betoniruukun syksyllä pilkkahintaan puutarhamyymälän alesta. Ajatuksena jo silloin hyasintit ja muut kivat sipulikasvit. Toimii. Ehkä keväällä siihen voisi änkeä muutaman orkidean. Maksaa vitosen hintansa kyllä takaisin!

Tätä kumpua on nyt tainnut tulla tänne blogiinkin jo yli äyräden, mutta kuten kaikki tiedetään, jossain kohtaa tämäkin aihe on (ainakin tältä erää) loppuun käsitelty.
Ajattelin koota vielä joitakin ajatuksiani äitiyspukeutumisesta, sen helppoudesta ja omasta mielikuvituksesta.
Kuten aihetta täälläkin on aikaisemmin puitu, vauvamasun koko on melko yksilöllinen juttu. Toisille äitiysvaatteet ovat turhake, toisille tarvehankinta. Itse kuulun jälkimmäiseen kategoriaan – ainakin jossain määrin.
Elämme yhteiskunnassa, jossa odottavan äidin ei edes oleteta piilottelevan masuaan, vaan vauvavatsasta saa, ja kuulukin, olla ylpeä – sitä voi huoletta esitellä. Vyötäröä korostetaan, eikä mikään yhteiskuntanormi pakota odottavia äitejä kaapuihin. Hyvä näin. Pallomahan vapaa esittely myös mahdollistaa ”tavallisten” vaatteiden käytön melko pitkään. Itse olen pyrkinyt hyödyntämään kaiken jo kaapista löytyvän, ja päälle mahtuvan, nyt raskausaikana. Housujen suhteen olen kuitenkin joutunut taipumaan täysin äitiysvaatelinjojen puolelle. Vaikka erilaisin etupanelein onkin nykyisin mahdollista venyttää housunvyötärö myös vauvamasun ympärille, ratkaisu ei toiminut itselläni. Yksinkertaisesti tarpeeksi pitkiä yläosia on vaikea löytää raskausaikana, ja turvaudunkin usein mekkoihin jo ihan mammahousujen kanssa. Erilaisia teeppareita ja toppejakin myydään nykyään artikkelina mekko, ja ainakin itselläni nämä toimivat usein paremmin kuin varsinaiset äitiyspaidat, jotka jäävät lähes kaikki napapituisiksi. Jos siis on muutenkin pitkän naisen vaikeaa löytää sopivia vaatteita, ei se ainakaan raskausaikana helpotu!

Äitiyshousuissa ja -farkuissa on nykyisin kiitettävästi lahkeenpituutta. Moni merkki myös valmistaa housuja eri pituisina, kuten esimerkiksi Vertbaudet, jonka valikoimista nämäkin farkut löytyivät. Itse koen myös äitiyshousut korkeine kangasvyötäröineen mukaviksi. Ymmärrän toki, että moni kesällä äitiyshousuja käyttävä on asiasta toista mieltä, ja onneksi kesämallistoissa on alettu ratkaisemaan tuota ongelmaa matalammalla vyötärönauhalla.
Mitä taas tulee yläosiin, on tämä paitis (Vertbaudetin myös) aino varsinainen äitiyspuseroni, joka suostuu ylettymään yli vatsan. Melko tavallinen ja mitäänsanomaton paita kaipaa kuitenkin seurakseen piristystä, ja ongelman olen ratkaissut vyön käytöllä. Lindexin Holly&Whyte -malliston ruskea vyö tulee varmasti saamaan jatkokäyttöä myös myöhemmässä vaiheessa.
Yleisesti ottaen olen viimeaikoina pyrkinyt välttämään turhia vaateostoksia, ja ajattelemaan jokaisen hankinnan kohdalla myös myöhempää käyttöä. Monesti siitä ”tavallisesta” mallistosta löytyykin ne parhaimmat pukimet, ne joille on käyttöä vielä vatsasta luopumisen jälkeenkin. Toisaalta, luulenpa, etten tälläkään kertaa halua ihan heti luopua äitiysfarkkujen mukavuudesta. Kuten sanottu, lämmin vyötärökaitale on talvella paitsi mukava, myös kätevä. Ja ottaahan se taas aikansa opetella sulkemaan housuista vetskari!

Kuten näkyy, kuvat ovat jo parin viikon takaa, postauskin jemmaan kirjoitettu. Tällä hetkellä kuistin ikkunoita koristavat kuurankukat, eikä vihreästä maisemasta voi juuri puhua. Vauvamasu ei ole enää pyöreä kumpu, vaan lähinnä pömpöttävä alavatsa. Vauva on jo niin alhaalla, että masu oikeastaan tuntuu lähes olemattomalta tuon pystyvatsa-ajan jälkeen. 🙂

Lumista keskiviikkoa teille!