Venetsialaisviikonloppu. Elokuun loppu ja oikeastaan kesänkin loppu. Tai ainakin ensi viikolla pitäisi taas saada sana syyskuu sopimaan suuhun ja ajatuksiin. Toisaalta olen jo viimeisen viikon ajan miettinyt, miten nopeasti päivät lyhenevät. Tuntuu, että jos hiukankin valvoo pidempään, pimeys tulee ihan yllättäen ja todella nopeasti. Kesän jälkeen se tuntuu aina yhtä hassulta, että tarvitaankin oikeasti valoja.

Pimeys omalla tavallaan ottaa sisäänsä aina syksyisin. Kesällä liikkuminen ja urheileminen on huomattavasti helpompaa. Aikaa antavat kesällä myös pitkät päivät ja valoisat yöt. Syksyn tullen illat lyhenevät ja pyöräilykausi kutistuu luonnollisesti. Päätin kuitenkin heti elokuun alussa, että yritän pitää itseni aktiivisena muilla tavoin ja onneksi olen aika hyvin myös onnistunut siinä. Joskaan aamulenkki ei korvaa useamman tunnin treeniä, mutta on se tyhjää parempi ja käynnistää päivän kivasti. Sellaista liikkumista mikä pitää yllä terveyttä ja jaksamista. Ennen kaikkea hyvää oloa. Koska sitä hyvää oloa jos mitä tarvitaan syksystä ja talvesta selviämiseen. Ja vaikka tälle syksylle en taida saada sopimaan yhtään omaa jumppaa, ajattelin etten anna senkään häiritä. Liikun siten kuin pystyn ja saan arkeen mahtumaan. Siten, että se teettää hyvää mieltä mutta ei stressiä.

Parempaa ruokaa ja enemmän unta ja liikuntaa. Hyvän olon kaava on varsin yksinkertainen ja koen että omalla kohdallani se toimii. Kun peruspalikat on kunnossa, arjessa on myös parempi olla. Syksyn tullen olisi tietenkin helppo unohtaa itsensä ja antaa virran viedä. Mutta kyllä mä ainakin itse voin huomattavasti paremmin kun liikun päivittäin ja syön terveellisesti. Siitä unesta puhumattakaan. Ja vaikka joskus olenkin langennut siihen sudenkuoppaan, että syysväsy muka taittuisi löhöämällä ja suklaata syöden, en onneksi mene enää niin helppoon. Toki löhötäkin pitää ja suklaata syödä, mutta hyvä olo on enemmänkin balanssia levon ja liikkumisen välillä. Sitä että pitää itsestään huolta. Silloin jaksaa myös olla aktiivinen ihan tavallisessa arjessa.

Meillä ei ole viikonlopulle suuria suunnitelmia töiden vuoksi, mutta odotan pääseväni liikkumaan ja hikoilemaan. Toisaalta odotan yhtä paljon että saan poltella kynttilöitä ja hipsiä rauhassa kotona. Neuloa, lukea ja syödä hyvin. Nukkua sunnuntaiaamuna pitkään ja herätä kiireettä. Nauttia kukkakimpuista ja lämpimästä elokuun lopusta. Vetää keuhkot täyteen energiaa ja kesän viimeisiä päiviä. Olla ikään kuin henkisesti valmis kohtaamaan syyskuun. 🍂

Ystävän ehdottomat rapujuhlat kasvihuoneessa oli kieltämättä ideana ihana, mutta käytännön toteutus valitettavasti hankalampi. Eikä syynä ollut suinkaan ukkoskuurot, vaan ihan yksinkertainen tilanpuute. Nimittäin jos kasvariin vielä juhannuksen tienoilla mahtuikin isolla porukalla, on tilanne nyt täysin toisenlainen. Se on täynnä. Täynnä kukkia, vihanneksia, ruukkuja, koreja, istutuslaatikoita ja ennen kaikkea vihreää. Vähän kuin oma viidakko.

Viime kesänä kasvihuoneessa ei ollut suuria tomaatteja, eikä suuria daalioita. Myös chilien määrä oli huomattavasti pienempi, köynnöskasveista puhumattakaan. Nyt pohdin, että ensi kesänä tilanne voisi olla jotakin näiden kahden välistä. Tomaatteja kyllä, daalioita kyllä, köynnöksiä jopa ehkä enemmän, mutta muuten kohtuudella. En nyt koe, että tässäkään kesässä loppu olisi lajia, jota ahneella sanotaan olevan. Mutta ensi keväänä ei tarvitse ehkä kylvää viittätoista tomaatinsiementä ja pitää itsellä niistä yli puolia. Chilien suhteenkin vähempi riittää. Ihan vain huomioiden kulutuksen. Pelargonin pistokkaiden suhteen voisi myös jatkossa olla maltillisempi, ihan vain jos ei nyt aio kauppapuutarhuriksi ryhtyä.

Kasvihuoneen ahtaudesta huolimatta pidän viidakostani. Kaikesta vihreydestä ja vehreydestä sekä tietenkin kasvusta ja sen jokapäiväisestä ihailusta. Siitä, että voin mennä vain istumaan keskelle vihreää ja ihailla. Nollata pään ja huokaista huolten ja murheiden yli.
Tykkään siitä, että olen saanut itse tehdä, hoitaa ja hoivata. Itse kasvattaa ja ihmetellä. Ja ehkä tuo on just se seikka, jota kaipaan syksyllä ja talvella. Tai kunnes tammikuun lopulla työnnän ensimmäiset siemenet multaan, aloitan alusta ja kasvatan taas ihan liikaa taimia – vain koska tunnen siihen pakottavaa tarvetta.

Olin ehtinyt kesän aikana unohtamaan kuinka suuri merkitys uutisoinnilla oli omaan hyvinvointiini. Tai pikemminkin sillä, kun päätin keväällä tietoisesti vähentää koronauutisten lukemista. En mennyt kuplaan enkä tynnyriin, ihan vain säännöstelin silmilleni pääsevää uutismassaa ja luin valikoiden. Nyt arjen alettua ja otsikoiden suurentuessa olin kupsahtaa vanhaan kuoppaan. Skenaarioihin, erilaisiin arvailuihin ja jatkuviin, toisistaan poikkeaviin yhteenvetoihin. Ja olihan se helppoa, kun joka tuutista alkoi taas satamaan samaa räntää.

Huomaan, että ihmisten mielissä epätietoisuudella on nyt iso osa. Myös jossittelu on raivannut paikkansa ja tuonut mukanaan skeptisyyden. Kannattaako, jos ei kuitenkaan. Viitsiikö, kun ei kuitenkaan toteudu. Onko mitään järkeä, jos kuitenkin… Näitä mahtuu nyt arkeen monessakin mielessä ja ikävä kyllä, ne ovat yleensä kaikki kovin negatiivisia ajatuksia elämästä ja tulevaisuudesta. Vievät voimia ja valitettavasti myös melko helposti ilon tekemisestä. Pelko ja epävarmuus ovat toki molemmat inhimillisiä tunteita. Niille ei vain saisi antaa liian isoa sijaa elämästä. Sillä epävarmimmassa ja pelottavimmassakin  elämäntilanteessa on aina jotakin varmaa ja turvallista. Jotakin mihin luottaa ja minkä avulla luottaa tulevaisuuteen.

Se, mikä kenellekin luo turvallisuuden ja jatkuvuuden tunnetta on hyvin objektiivinen juttu. Joillekin se on usko, toisille rakkaus ja joillekin vain ihan tavalliset rutiinit. Kun olo on epävarma tai tulevaisuus pelottava, lääkettä ei kannata lähteä merta edemmäs noutamaan, sillä melko usein se on siinä ihan lähellä. Niin tavallisena ja arkisena, että meinaa jäädä miltei huomaamatta.

Vaikka kuulun arjen ylistäjiin ihan normaalitilassakin, koen, että uutistulvan keskellä arjelle kannattaa antaa vielä isompi rooli. Vaali, hoivaa ja kasvata – pätevät kaikki tähän oikein hyvin. Tieto siitä, että arki pysyy, olosuhteista huolimatta, kannustaa myös panostamaan itse arjen sisältöön. Mielekkyyteen ja innostavuuteen. Millaisesta arjesta minä pidän. Mitä arkeni kaipaa ja mistä sen soisi luopuvan. Kaikkeen emme pysty vaikuttamaan, mutta äärimmäiseen moneen asiaan kyllä. Avaimet on omassa taskussa, pitää vain uskaltaa käyttää niitä.

Tällä hetkellä omaa arkeani kultaa aikaiset aamut ja kaunis luonto. Yhteiset ateriat, päivän kiireettömät kahvi- ja teehetket, puutarhassa oleilu, kasvihuone, daaliat, hiljaisuus ja illan joutilas tunti vaikkapa neuloen tai kirjan parissa. Huomaan tarvitsevani enemmän liikuntaa ja enemmän järjestystä ympärilleni, joten yritän mahduttaa myös niitä arkeeni jatkuvasti enemmän. Ylipäätään asioita jotka tekevat elämästä mielekästä. Asioita, jotka ovat just mulle itselleni niitä hyvän elämän kannalta tärkeitä juttuja ja jotka auttavat luottamaan myös tulevaisuuteen. Ja koska kaikkea ei kuitenkaan pysty on jostain myös luovuttava. Tällä hetkellä se pois karsittava on liika uutisten lukeminen, jossittelu ja negatiivinen ajattelu tulevaisuudesta.