Moikkelis ihan keskeltä viikkoa! Viimeinen viikko on mennyt vähän muiden töiden parissa ja blogi on jäänyt enemmän tai vähemmän oman onnensa nojaan. Mutta toivottavasti taas ehtisin olla aktiivisempi bloginkin kanssa. Syksy lyö kovasti päälle, ja kun päivät pitkät istuu tietokoneen edessä tässä talon kylmimmässä huoneessa, eli työhuoneessani, päivien viilenemistä on vaikea olla huomaamatta. Syksyn hankintalistalla on sähkölämmitin ja matto työpöydän alle. Muuten onneksi aurinko vielä aika ihanasti lämmittää sisällekin asti ja jos ei tarvitse ihan paikallaan istua, villasukatkin saavat vielä ainakin osan päivää levätä. Mutta kyllä tässä jo on tullut kirottua ja manattua koleat ja sateiset päivät. Niin kovasti kuin yritänkin asennoitua oikein, tämä syksyn tulo ei vaan ole mun juttu. Piste.
Yritän imeä itseeni virtaa jokaisesta liikenevästä auringonsäteestä, ja tietty edellen daalioista. Hahaa, vieläkin mä pommitan teitä niillä. Mutta kun ei voi muutakaan, ne vaan on nyt se juttu. Toinen iloa tuova asia on täyspitkät farkut. Mulla on todella vähän farkkuja, joiden lahkeet on ”talvipituisia”, eli sellaisia, jotka peittää sukanvarren. Yksi syy, miksi inhoan kylmeneviä kelejä onkin se, että se rajoittaa aina pukeutumista niin kauheasti. Mutta näissä riittää lahjetta sukkaa peittämään ja nautin kun saan vähän jopa kääräistä puntteja paljaiden nilkkojen kanssa.
Keskiviikko on Klaaran tanssipäivä, joten tämä ilta meni sen harrastuksen parissa. Loppuviikolle olen suunnitellut vähän vähemmän koneella istumista ja enemmän jotain mukavaa. Perjantaina ajattelin jopa pitää oikein perinteisen siivouspäivän, kun koti on joutunut kokemaan vähän saman kohtalon kuin blogikin. Tänään kuitenkin jo heräsin mustiin kissankarvoihin, joiden peitossa meidän sohvat oli. Vinkkivitosena Sinituotteen mattoteippiharja! Pieni sipaisu ja kissankarvat ja irtohiukset on poissa, eikä tarvitse kaivaa imuria joka kerta esiin. Mulla on kuitenkin sellainen visio, että kunhan saan oiottua kodin kuntoon ja nurkat siisteiksi, mä aloitan sellaisen syyshyggeilyn ja kaivan kaikki mahdolliset kynttilät ja lyhdyt esiin ja virittelen tunnelmavalot sun muut systeemit. Leivon jotain hyvää omenasta tai puolukoista tai mistä tahansa, ja saatan jopa viikonloppuna avata punaviinipullon. Pitää ehkä alkaa ampumaan kovilla toiseenkin suuntaan.
Viime vuonna syyskuun 15. päivä oli lauantai. Vaikka aamulla ei vielä satanutkaan, sää alkoi heti ennen puolta päivää muistuttamaan paljon sitä, mitä tuolla ulkona tänään on ollut. Taisi olla kuuden aikaan aamulla kun mieheni aloitti remppareiskan kanssa kasvihuoneen kehikon kasaamisen. Minä lähdin aamupäivällä ystävien kanssajuoksutapahtumaan ja kun iltapäivällä sukulaiseni ajelivat tästä meidän ohi määränpäänä sukusyömiset, mieheni killui vielä tikapuilla ja itse yritin parhaani mukaan muuttaa sateen pieksemää ulkomuotoani vähän juhlavampaan kuntoon. Tuo päivä on jäänyt jotenkin kuin valokuvan lailla muistiini. Ja ihan kiva. Jonkinlainen osoitus siitä, että syksyssä on myös niitä arvokkaita päiviä.
Vuosipäivän kunniaksi ajattelin hiukan kasata kuvia ja ajatuksia vuoden ajalta. Paitsi siksi, että kokonainen vuosi kasvihuonetta on muistelemisen arvoinen juttu, myös siksi, että haluan nimenomaan tällaisena sadepäivänä muistuttaa itseäni vuoden ja vuodenaikojen kulumisesta, ja siitä, että ennen pitkään kevät ja kesä jälleen saapuvat. Nimittäin nyt jos koskaan tämä syksyn tuleminen tekee olon tahmeaksi ja vesisade ja koleus vetävät mielialaa ikävästi alaspäin. Niin ja mikäs siinä jos syyskuun puoliväliin lanseeraisi tällaisen kasvarin juhla- tai vuosipäivän! 😀
Kun kehikko oli viimein vuosi sitten sunnuntaina pystyssä, aloitimme mieheni kanssa kasvihuoneen lasien asentamisen. Vieläkin muljaa hiukan vatsanpohjasta miettiessäni sitä tunnetta tikkailla kun imukupista piti päästää irti. Nuo kattolasien laittamiset oli mun hermoille jotenkin liikaa. Pelkäsin joka kerta, että lasi särähtää maahan, mutta onneksi mieheni teki kaiken luottavaisin mielin ja yritin itsekin tsempata itseäni sillä, että ainakin toinen meistä tietää mitä tekee. Mieleen on painunut myös keltaiset koivunlehdet, joita satoi kasvihuoneen lattialle, ja joita yritin jatkuvasti lakaista kasaan. Kevät, saati kesä, tuntui jotenkin todella kaukaiselta. Vaikka mielessä olikin visio lämpimästä kesäkeitaasta, noita mielikuvia oli melko vaikea pitää yllä palellessa.
Alla kuvia vuoden ajalta, juttu jatkuu taas niiden jälkeen!
Tuntuu aika uskomattomalta, että tuosta kuravellin keskeltä kohoavasta kehikosta ja kivijalasta syntyi vuodessa meidän pihan paras paikka. Ja tuntuu oikeastaan ihan hassulta ajatella, että kasvari on ollut siinä vasta vuoden, yhden kesän. Se nimittäin sopii paikalleen niin hyvin ja vastasi meidän tarpeisiin niin täydellisesti, että se olisi oikeastaan voinut olla siinä jo kaikki seitsemän vuotta. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.
Joku tässä kesällä jo ehti kysyäkin, että eikö siellä sitten kasvateta mitään. No tämä vuosi meni siten, että kasvihuoneen oli tarkoituskin toimia ikään kuin terassin korvikkeena ja huvimajana. Toki siellä tuli keväällä esikasvatettua daaliat, kesäkurpitsat, lehtikaalit, chilit ja montaa muuta lajia. Kasvatin kyllä kasvihuonekurkunkin taimia, mutta lopulta annoin ne pois. Ehkä jos nyt jotain saisin muuttaa, niin pohjalaattaan olisin jättänyt aukon viiniköynnökselle. Se kun olisi aika ihana tuolla, mutta vaatisi kyllä melkein saada juurensa visusti maahan. Ensi kesällekään mulla ei ole mitään isoja suunnitelmia. Ehkä vähän tomaattia, ja ehkä se kurkku. Chilejä tietenkin edelleen. Mutta muuten kasvihuoneen ei ole tarkoituskaan olla ennen kaikkea viljelytila, vaan ehdottomasti enemmän sitä huvimajaa. Paikka jossa voi istua ja kahvitella. Tältä kesältä säästyi kaikki hankkimani roseviinipullotkin, mutta ehkä ensi kesänä nekin tulee korkattua. 🙂
Vaikka vuosi on pitkä aika ja siihen on mahtunut paljon muutosta tuon alapihan osalta, itse kasvarin kokoaminen ei tosiaan vienyt kuin sen pari päivää ja vähän yli, kun ei ihan kokonaisia päiviä saatu kasaan. Toki pohjan ja muurin valaminen on ihan oma juttunsa, mutta noin jos miettii pelkkää kasvihuonetta, niin ei se sen ihmeellisempää ole kuin vaikka keittiön tekeminen. Aika nopeasti tuo homma hoituu, kun malttaa lukea ohjeet kunnolla. Meidän kasvari on siis tämä, mutta vastaavia löytyy ilman muuriakin. Meillä tuo maisemointi otti tietenkin oman aikansa, kun vasta talvella päätettiin, että ympärille tehdään sora-alue ja sitten halusin tuon kukkamaan. Mutta toisaalta olen iloinen, että asioita tuli mietittyä pitkään, sillä monesti liian hätäisesti tulee tehtyä päätöksiä, joita myöhemmin katuu. Esimerkiksi olin ajatellut, että kasvihuoneen muurikin olisi valkoinen, mutta nyt kesällä tajusin, että betonilattiaa jäljittelevä sävy onkin parempi. Vähän sama on kaiken kasvattamisen kanssa. Haluan ensin rauhassa haistella ja fiilistellä. Kyllä ne oikeat valinnat sitten syntyvät, kun ei liian nopeasti yritä tehdä päätöksiä.
Myönnetääköön, että vuosi sujahtaa tällä tavalla kuvia selaillessa melko nopeasti, mutta toisaalta on aika ihana katsella näitä ja miettiä, että toisaalta tuo joulukin oli ihan vasta just. Joten eiköhän se uusi kevätkin sieltä melko nopeasti taas saavu. Ja sitä ennen on onneksi syksy ja talvi. Nyt pitäisikin kai viettää kasvarissa jonkinlaiset kesän läksiäiset ja viritellä syysfiilistä esiin. Ehkä pelargoniatkin voisi jo siirtää sisälle odottamaan kevättä ja uutta kesää. Ja hei, tuo uusi kukkamaa on vielä onneksi ihanasti daalioiden peitossa. Kun siihen nyt syksyllä iskee vähän kevätkukkien sipuleita, niin on mukava odotella kevättä ja uutta kasvarikautta.
Vaikka on aina jälkeenpäin kiva katsella, kuinka paljon on saatu aikaan, mistä on lähdetty ja mihin on päädytty, niin kyllä ensi kesänä nautitaan ihan vaan siitä, että nyt ne isoimmat työt on tehty.
Taidanpa hipsiä hakemaan taas uuden daaliapuskan, jotta maanantaina on mukavampi herätä uuteen viikkoon. Ihanaa sunnuntai-iltaa! ♡
No heippa! Hyvinvointia tässä blogissa tulee sivuutettua aika-ajoin, mutta varsinaista treenamista tai ajatuksia treenaamisesta ehkä nykyisin kovin harvoin. Yksi syy on se, että koen liikunnan olevan sitä mun omaa vapaa-aikaa ja aika harvoin edes mietin sometusta liikkuessani. Yksi syy on myöskin se, että tarjolla on toinen toistaan upeampia blogeja aiheesta ja olen ajatellut, että tällaisen tavallisen kuntoilijan on turha höpistä mitään. Toisaalta suurin osa ihmisistä on varmaankin tällaisia kaltaisiani perus höntsääjiä, joille liikunta on ehkä jo osa arkea tai sitten niitä, jotka ainakin haluaisivat sen olevan. Niin tai näin, tänään mennään aiheeseen! Kerron hieman omasta suhteutumisestani liikkumiseen mutta myös niistä peloista, joita liikkumaan lähtemiseen saattaa liittyä. Postaus on toteutettu kaupallisessa yhteistyössä Liikku Kuntokeskuksen kanssa.
Kun sain pyynnön lähteä kokeilemaan Liikku-kuntokeskuksen palvelua, jännitin tietysti pikkuisen. Olen tottunut käymään pienellä salilla ja aikaan, jolloin mahdollisimman harva näkee mut trikoissa. Jotenkin sekin, että se kaikkein tiukin kunto on vain muisto menneiltä vuosilta, asettaa vähän rimakauhua. Että pitäiskö ensin kuitenkin treenata itsensä sellaiseen kuntoon, että kukaan ei naura tai katso kieroon. Ja uskon muuten, että tämä on aika monen ikäiseni naisen (ja miksei miehenkin) ajatus. Ruuhkavuosien keskellä iskee idea, että omaa kuntoa ja hyvinvointia pitäisi parantaa, mutta hyvä ajatus kaatuu siihen, että kynnys ”julkiseen” treenaamiseen on suuri. Mietitään omaa ulkonäköä, ehkä kiloja tai sitä, ettei omista niitä trendikkäimpiä treenivaatteita. Tai sitten ajatellaan, että ettei kehtaa mennä salille, kun muut nostelee penkistä kahtasataa. Ja niinhän se usein on, että ne suurimmat esteet liikkeelle lähtemiseen on siellä korvien välissä. Oletetaan kaikkien muiden olevan kauheasti jotain, ja vähätellään siinä samassa itseämme.
Mutta kun ihan ekaa kertaa menin käymään Liikussa, totesin heti, että ai tää onkin tällainen ihan tavallisten ihmisten kuntosali. Ja tässä kohtaa jos missä, tavallinen on oikeasti hyvä asia! Ei siis paniikkia trikoista tai kesän pehmittämästä olemuksesta. En joutunut keskelle öljyttyjä fitnessvartaloja vaan salille, jossa treenasi valtavalla ikähaarukalla ihan tavallisia ihmisiä. Ja ihan parasta, että jokainen tekee sitä omaa suoritustaan ja juttuaan, eikä varmasti tule katsomaan, laitatko vastusta 5 vai 95 kiloa.
Olen myös tehnyt kovasti työtä pääni sisällä sen suhteen, että liikkumisen ei tulisi olla itsensä muovaamista paremmaksi tai sellaista sitten kun -ajattelua, jossa oma kroppa hyväksytään vasta kun jokin tietty tavoite on saavutettu. Että enemmänkin tykkäisi itsestään just näin, ja sen vuoksi liikkuisi. Pitäisi itsestään huolta ja hoivaisi. Meinasi itku tulla, kun kun löysin kaappini sisältä tuon ihanan viestin ”olet hyvä just noin”.
Juuri viime viikolla naureskelin ystävälleni, että kai me sitten jumpataan yhdessä vielä kahdeksankymppisinäkin. Naurettiin, että silloin ei puhutakaan omien lasten asioista, vaan lasketaan lastenlapsia tai lastenlastenlapsia. Ja tiedättekö, tuo on mun suuri haave. Se, että sitä olisi vielä ikäihmisenä hyvässä kunnossa ja liikunnasta saisi virtaa elämään. Niin paljon kuin ihailenkin superhyvässä kunnossa olevia nuoria naisia, niin kyllä mun silmissä ihan parhaita sankareita on ne kuntosalilla käyvät kasikymppiset tai voimistelevat yhdeksänkymppiset. Eli enemmän kuin pyöreitä pakaroita kesälle 2020 toivon ennen kaikkea liikunnalla edistäväni omaa hyvinvointiani ja kehoni toimivuutta pitkällä tähtäimellä ja tuleviakin vuosia ajatellen. Jos joku taas haluaa keskittyä siihen tarakan treenaamiseen, niin se on vallan hienoa! Meitä jokaista liikuttaa erilaiset asiat ja tavoitteita on monia. Ja tämä on vähintäänkin yhtä hieno juttu kuin se, ettei meitä kaikkia ole puristettu läpi samasta muotista. On aivan se ja sama, mikä motivoi liikkumaan, kunhan se motivaatio löytyy. Paitsi tietysti jos ainoa ajatus on itsensä piiskaaminen tai rankaiseminen. Silloin kannattaa mieluummin istua alas ja vaikka jonkun toisen avustuksella miettiä, mistä moinen ajatus kumpuaa. Ennen kaikkea liikkumisen pitää olla kivaa! Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö joskus tulisi sekin tunne, että sohva olisi mukavampi vaihtoehto. Mä uskon, että ihan parhaimmillakin urheilijoilla tulee eteen niitä hetkiä. Kyse on enemmänkin siitä, että päättää lähteä liikkeelle ja liikkuessa huomaakin, että tämähän on ihanaa ja löi sohvan varmasti 6-0.
Se, että kuntosalille on helppo mennä ilman paineita on tosi tärkeää. Arvostan myös ujopiimänä sitä, että treenatessa ei tarvitse olla kenenkään vieraan iholla tai miettiä omaa tai muiden kainalohikeä. Ja onhan ahtaus myös ihan turvallisuusriskikin. Liikussa tilaa ja raikasta ilmaa riittää, ja avara sali ja väljästi sijoitetut pisteet takaavat, että kukaan ei ole liian lähellä. Yksi Liikku-salien parhaista ominaisuuksista on myös se, että ilmanvaihtoon on kiinnitetty erityisesti huomiota.
Kuntokeskus Liikku on täysin kotimainen yritys ja toimipisteitä on jo 21 ympäri maata. Syksyn aikana niitä avataan kahdeksan lisää ja ensivuodellekin on jo tiedossa uusia paikkoja. Mikä parasta Liikkuun pääsee ilmaiseksi tutustumaan joka viikko maanantaista keskiviikkoon kello 16-19 välisenä aikana. Ja jos jännittää, kuntoilemaan voi lähteä vaikka kaveriporukalla. Tutustumisaikoina paikalla on myös ohjaaja, jolta voi kysellä neuvoja. Minulle esimerkiksi esiteltiin heti avainkortin käyttö ja näytettiin pukuhuoneet ja kaappien lukitukset. Jollekulle nuo on ihan perusasioita, mutta mulle ei. Enkä joutunut lainkaan asiaa häpeilemään, päinvastoin oli kiva, ettei automaattisesti oletettu, että osaan heti tehdä kaiken oikein. Myös porraskone oli uusi tuttavuus ja sainkin siihen heti opastuksen. Jos tutustumisen jälkeen tulee tunne, että tänne voisi tulla toistekin, jäsenyyden voi hankkia helposti netissä ja myös irtisanoa joustavasti.
Liikku-saleilta pystyy toki ostamaan myös valmentajan palveluja tai alkuohjausta. Toisaalta tavoitteiden mukaan voit tulostaa itsellesi mieleisen saliohjelman ja lähteä liikkeelle omatoimisesti. Varsinkin jos kehossa on jotakin kremppaa, suosittelen, että ammattilainen ainakin katsoo kanssasi ne liikkeet läpi. Itselläni esimerkiksi rikkinäinen olkapää asettaa aina vähän haasteita, mutta toisaalta en halua antaa sen estää liikkumistani. Pitää vain olla tarkkana ja miettiä, joillekin liikkeille se parempi toteutustapa.
Tunnistitko itseäsi tekstistä? Olisi kiva kuulla, onko joku muukin tällainen jännittäjä ja arkajalka? Ja hei, jatkoa on tulossa. Pääsen nimittäin jakamaan teille myös vähän treenivinkkejä! 🙂
