Tiedättekö ne pienet salaisuudet, joita ei tohdi kertoa oikein kenellekään. Niitä pitää sisällään, ja jokainen päiva salaisuus ikään kuin kasvaa. Lopulta salaisuudet paisuvat, ja tuntuu kuin räjähtäisit, mikäli et kerro tietojasi eteenpäin.
No, minullakin on ollut sisälläni pieni salaisuus, joka on tässä vaiheessa paisunut jo sellaisiin mittoihin, että sen salaaminen on lähestulkoon mahdotonta.
Maailman luonnollisin selitys loputtomaan väsymykseen ja mielialojen heittelyihin. Luonnollinen selitys niin moneen viimeaikoina elämää värittäneeseen asiaan. Tosin, nyt toisella kolmanneksella huomaan voimien palautuvan ja väsymyksen väistyvän. Mielialojen heittely ja hormonien hyrinä on kuulemma yhä pelottavalla tasolla, mutta josko sekin tästä rauhoittuisi.
Niin pitkään ja hartaasti toivottu asia. Ja, kuten viime kerrallakin, rukouksiin vastataan juuri silloin, kun vähiten sitä odotat, ja toivo makaa jo romukopassa. Vieläkin on ollut vaikeuksia antaa iteselleen lupa iloita. Tänään, nähdessäni toistamiseen pienet sisälläni sätkivät kädet ja potkivat jalat, päätin antaa itselleni luvan onneen. Muistan edellisen raskauden aikana lukeneeni jostakin viisauden ”tämän päivän ilo ei ole huomisen onnesta pois”. Loppujen lopuksi elämässä ei voi murehtia asioita ennakkoon, ihmisen on elettävä hetkessä.
Olen etääntynyt koko blogimaailmasta, sillä olen yksinkertaisesti ollut liian väsynyt tuijottamaan tietokonetta. Sen sijaan, että olisin osannut rentoutua blogien ääressä, olen tarvinnut rehellistä unta. Ja paljon.
Kenties tämä bloggailukin helpottuu, kun ei tarvitse salailla mitään. Väistyvä väsymyskin antaa uutta intoa. Tosin blogin sisältöön tämä nyt vaikuttaa, siitä olen varma. Eli tästä eteenpäin ja näillä eväillä.
Aurinkoista keskiviikkoa!
