Pyöreät pakarat ja litteä vatsa -postauksen jälkimainingeissa sain ihanalta blogini vakkarilukijalta meilin, jossa kiiteltiin rohkeasta postauksesta. Mulle itselleni tarttui kuitenkin meilistä tämä yksi lause:
”Sitä varmaan jo kirjoittaessaan tietää että kohta tulee kuraa niskaan.”

Niin, onhan niitä aiheita, jotka herättävät ihmisissä ristiriitaisiakin tunteita. Mutta, voiko sitä tietää jo postausta kirjoittaessaan? Aivan varmasti voi, uskon niin. Mutta, tuleeko sitä ajatelleeksi?
Ei!

Kyse ei ole tyhmyydestäni tai ajattelemattomuudestani, vaan puhtaasti siitä, etten oikeastaan voi pohtia jokaisen postaukseni mahdollisesti herättämiä tunteita. Jos pysähtyisin joka päivä miettimään, onko joku kenties kanssani eri mieltä, en yksinkertaisesti voisi kirjoittaa koko blogia! Bloggaamisessa on pakko tietyllä tapaa ummistaa silmänsä yleisöltä.
Toki haluan olla loukkaamatta ketään, enkä koskaan tietoisesti halua väheksyä toisia. En myöskään pyri tietoisesti provosoimaan lukijoitani. Mutta, ihan jo itsenikin vuoksi, mun pitää hyväksyä se tosiasia, että maailmaan mahtuu eriäviä mielipiteitä.

Ajatuksia nettikiusaamisesta -postauksessa kerroin teille, miten kiusaaminen blogeissa ilmenee ja pohdin syytä tähän käyttäytymiseen. Haluan kuitenkin painottaa, että mielestäni jokaista eriävää mielipidettä ei voi laskea kiusaamiseksi. Maailmaan mahtuu ääntä, eikä haukku haavaakaan tee. On kuitenkin hyvä välillä pohtia, mikä on mielipide, ja mikä puhtaasti vain pahaksi tarkoitettu heitto.

Lähtökohtaisesti pyrin kirjoittamaan blogissani tekstit muotoon, minä teen näin.
En siis kirjoita teille juttuja, joissa kertoisin, kuinka jokin asia tulee suorittaa. Yksinkertaisesti en usko, että mulla on mistään elämän osa-alueesta sellaista tietämystä, että voisin neuvoa, miten muiden pitää se suorittaa.
Ylipäätään elämässä, en koe, että mun asemani on toisten neuvominen. Jos joku tekee asian tavalla, joka tuntuu musta hassulta, tai jopa tyhmältä, totean itsekseni, että kyllä se mun tapa vain on sittenkin mulle oikea. En lähde asiaa sen enempää kenellekään kommentoimaan. Kukin tehkööt tyylillään. Mutta, jokaisella meillä varmaan on jossain lähipiirissä niitä ihmisiä, joilla on kova tarve neuvoa. Ja neuvoa, vaikka apua ja mielipidettä ei oltaisi edes kysytty! Pitää muistaa, että yhtälailla näitä ihmisiä on myös blogien lukijoissa. Luonteenpiirre, joka vain istuu toisissa tiukemmin, ja josta on ehkä vaikeakin päästä eroon.

Otetaan esimerkiksi ruskea kastike!
Siis se ruskeakastike, joka tehdään pannulla, voissa paahdetuista vehnäjauhoista. Tai ainakin minä teen sen niin…
Kovin arkinen ja tavallinen ruoka, joka sopii yhteen nakin, makkaran, lihapullan ja jauhelihan kanssa. Tapoja tehdä kastike on varmasti yhtä monta, kuin on tekijäänsäkin. Pieniä eroja, mutta eroja kuitenkin.
Jos näen jossakin ruskean kastikkeen ohjeen, ja huomaan sen olevan erilainen ohje kuin oma tapani kastikkeen laitossa on, on mulla lukuisia vaihtoehtoja reagoida asiaan.

Tässä muutama esimerkki:

Voin joko

1. todeta, että eipä ole koskaan käynyt mielessä tehdä sitä noin. Sivuuttaa lukemani ja ajatella, että kappas vain, voisinpa vaikka kokeilla. Vastaavasti, voin tuumata itsekseni, että tämä ei ehkä ole mun juttu.

2. jättää ohjeen kirjoittajalle viestin, ja kysäistä varmuuden vuoksi, että onkohan sillä öljyllä joku ratkaisevakin osa kastikkeen maussa, tai jauhojen paahtumisessa. Itse kun en ole ikinä näin kokeillut, mutta kiinnostuin testaamaan.

3. jättää itse ohje kommentoimatta, ja kirjoittaa, että kyllä se ruskeakastike vain on kiva ja arkinen herkku. Ei välttämättä omaan makuuni, mutta lapset tykkäävät aina.

4. jättää asiasta palautteen, ja todeta ohjeen laatijalle, että kyllä tässä kuule nyt mennään metsään ja kovaa. Kyllä mun mummolta opittu tapa kastikkeen tekoon on paljon parempi. Itse asiassa, ainoa oikea.

5. jättää jälleen ohje kommentoimatta, ja kirjoittaa, että onpa kastikeen tekijällä ruma keittiö, kattila, puulasta….

6. tehdä minkä tahansa edellämainituista liikkeistä, ja naputella itseni seuraavaksi suositulle keskustelupalstalle, ja avautua tästä ruskean kastikeen sortamisesta oikein kunnolla.
Että on siinä tyypillä nyt otsaa mennä tollaista kirjoittamaankaan! Mitä se oikein itsestään/kattilastaan luulee!?

Väliin mahtuu varmasti tuhansia erilaisia toimintatapoja. Varmasti yhtä monta, kuin on toimijaakin. Olen kuitenkin itse oikeutettu valitsemaan niistä sen, joka istuu luonteelleni parhaiten.

On siis paljon ihmisen luonteesta kiinni, miten hän ensimmäisenä ajattelee toimia. Millaisen kommenttijalanjäljen hän blogeihin (tai nettiin ylipäätään) jättää, riippuu kuitenkin käytöstavoista. Joskus kenties netissä on jopa helpompaa päästää sisäinen moukari valloilleen. Ehkä anopille, naapurinrouvalle tai työkaverille on jo vaikea viskellä neuvojaan. Toisaalta, hyvät käytöstavat kuuluvat arkielämän lisäksi myös nettiin!

Vaikka kyseessä ei ole kiusaaminen, puhutaan peruskäytöstavoista. Omilla kasvoillaan, ja omalla nimellään, meistä moni haluaa antaa itsestään hyvän, ja hyväkäytöksisen, kuvan. Kasvottomana ja nimettömänä kiusaus pieneen piikittelyyn kasvaa. Kenties se pelastaa kurjan päivän, ehkä tuntuu vain siltä, että tyhmempiään tulee hiukan neuvoa. Nyrkkisääntönä monessa tilanteessa voisi kuitenkin pitää sitä, että kirjoita vain tekstiä, jonka olisit valmis julkaisemaan myös omilla kasvoillasi ja omalla nimelläsi. Ainakin vaikka bloginimelläsi! (Tekaistujen sähköpostiosoitteiden, ja vaihtuvien nimimerkkien sijaan.)

Jatkossakin blogini kommenttiboksiin saa jättää eriävän mielipiteensä. Jos luonteeseesi istuu se, että toisten tapoja tehdä asiat pitää vain yksinkertaisesti hiukan oikaista, niin oikaise ihmeessä!
Itse koitan jatkossakin esittää asiat valitsemallani linjalla; Kertoa vain niistä tavoista, jotka sopivat itselleni parhaiten. Tuputtamatta mitään, tai kenenkään muun tapoja väheksymättä.

Erilaisuus on rikkaus. Meistä jokainen on yksilö, ja jokaiselle meistä löytyy oma paras tapa toteuttaa elämäänsä – tai valmistaa kastike. Aika moni meistä myös itse tuntee itsensä parhaiten. Kyllä, niin ihmeelliseltä kuin se saattaakin kuulostaa. Tapa, joka omasta mielestäsi on ainoa oikea, ei välttämättä toimi muilla.
Luotetaan siihen. Erilaisuus on kantava voima, ei este tai hidaste!
Meitä kaikkia kuitenkin yhdistää yksi totuus:
Rumat tavat rumentavat, hyvät tavat kaunistavat!

ps. tuolla pyöreät pakarat ja litteä vatsa -postauksen viimeisimmissä kommenteissa on ihan mahtava kirjoitus, jonka Mirjam jätti. Siinä on mielestäni puettu sanoiksi ihan loistavasti se, miten kyseinen postaus todellakin esittelee asiaa vain  yhden ihmisen näkökulmasta. Muutenkin, tuon kommentin avulla jokainen voi hiukan peilailla omaa käyttäytymistään netissä. Kiitos! Loistavaa tekstiä, Mirjam!

pps. Kuvitukseksi olisi nyt kyllä sopinut loistavasti joku ruskea kastike, mutta kun meillä syötiin sitä juuri, en lähtenyt tätä varten kokkailemaan. Pullaa ollaan sitä vastoin tänään leivottu. Omalla tyylillä, ja oman näköisiä. Sopii meidän suuhuun!

Mielessä on ollut montaakin juttua.
Kuten, joka-aamuinen selittämätön musta-aukko. Mihin aamun tunnit katoavat? En pysty käsittämään!
Tänäänkin heräsin puoli viideltä, ja ennen kahdeksaa oli jo kiire. Ok, tein Alman kanssa reilun tunnin lenkin, mutta silti! Mielestäni sutaisen perusmeikin ja ponnarin aika nopealla tahdilla. Lasten kanssa hommat luistaa, kun kaikki tekee samalla kaavalla, rutiinilla. Musta tuntuu, että se musta-aukko on siinä mun kahvimukissa. Jossain kohtaa mä varmaan vaan pysähdyn nautiskelemaan liian pitkäksi aikaa.
Aamun ihmetyksen aihe numero kaksi: Miten kaurahiutaleet voi olla aina loppu! Viime torstaina pyysin anoppia tuomaan kaupasta paketin kaurahiutaleita (oli siis menossa kauppaan ja tulossa meille muutenkin), ja tänään aamusta kaapissa on tyhjä paketti! Täytyy kysellä, millaisessa säkissä elovenat esim. puolustusvoimille myydään…

Voisin jatkaa loputtomiin. Kuten, ihmettelemällä, miten auton lasinpesunestesäiliökin on aina tyhjä. Tai tankki… Onhan näitä, arjen pieniä ihmeellisyyksiä vaikka kuinka. Ehkä se on vain sitä, että aika juoksee niin nopeasti. Se juoksee aamuisin, mutta niin se juoksee muutenkin. Tuntuu, että kaurahiutaleita saa ostaa joka päivä, vaikka välissä kuitenkin on se yksi viikko. Mihin se aina hujahtaa!?

Puhuttiin taas eilen ruuhkavuosista. Niitä ne kai on. Suhataan sinne tänne, ja päivät menevät arkea suorittaessa. Kaikki ne kultaiset kliseet hetkeen tarttumisesta, ja arjesta nauttimisesta, ovat tuolla jossain takaraivossa, mutta vaikea niitä on aina käytännössä toteuttaa. Yrittää toki pitää, mutta välillä mennään tukka putkella, ja se vain kuuluu tähän elämään!

Ajan nopeasta kulkemisesta vielä senkin verran, että muistuttelen Rapunzel of Swedenin alekoodista, joka on tänään vikaa päivää voimassa! Koodin löydät täältä.
Multa on myös kyselty, että minkä pituiset hiukseni olivat, kun pidennykset hankin. Esim. tästä postauksesta näkyy mun tukan pituus noilta ajoilta. Nykyistä mittaa taas havainnollistaa friday & ghd -postauksen kuvat, jotka ovat edellisen kampaamoreissun jälkeen napsittuja.

Ps. Kiitti edellisen postauksen kommenteista. Ainakin melkein kaikista! 🙂
Ootte ihania!

Multa on kovasti pyydelty treenipostausta ja motivaation nostatusta, joten sukelletaan taas hetkeksi aiheeseen!

Tällä hetkellä olo on hyvä ja fiilis loistava, mutta täytyy kyllä myöntää, että tammikuun jälkeen on ollut myös päiviä, kun tuo fiilis on ollut vähän hakusessa ja motivaatio myös. Oikeastaan mulla oli tossa maaliskuun puolivälissä tosi kova puristus itseni kanssa. Piti mietiä, että mihin tässä mennään, ja mistä syystä.

Ehkä suurin syy tähän pieneen kamppailuun on ollut painonnousu. Ok, tiesin toki koko ajan, että tähän tullaan ja tämä olotila on edessä, mutta silti se veti jotenkin mieltä alas. Vaikka treenit tuli hoidettua, jo salille lähtiessä fiilis oli vähän sinne päin, ja se johtui puhtaasti siitä, että en nähnyt itseäni kovinkaan kauniina tiukoissa treenivaatteissa. Olo on ollut suoraan sanottuna fläsä! Pariin otteeseen mietin, kehtaanko tehdä tätä postausta ollenkaan omilla kuvilla, mutta kun se linja on valittu, pysytään siinä!

Sitten on toinen juttu, nimittäin stressi. Se ei ole syönyt motivaatiota, tai johtunut edes treeneistä, vaan kaikesta muusta, mitä nyt elämässä yleensäkin on arkea kuormittamassa. Mulla on ollut kova stressi, paljon tekemättömiä hommia ja omasta mielestäni liikaa juttuja meneillään. Yöunet on kärsineet, ja välillä olen oikeesti vain purskahtanut itkemään, kun tuntuu, että ei saa henkeä ja mihinkään ei enää osaa tarttua. Tässä kohtaa oli pakko jättää parit treenit väliin, koska kroppa kaipasi lepoa myös. Stressaantuneena, paitsi palautuminen on hidasta, myös loukkaantumisriski kasvaa. Ei ole mitään järkeä mennä painojen alle, jos on ollut samoilla silmillä 48 tuntia. Mielummin jättää yhden treenin väliin, kuin ottaa sen riskin, että loukkaantuu, ja harrastukseen tulee pitkä tauko.

Koska, en nyt jaksa tähän yhteen postaukseen ujuttaa kaikkea informaatiota ruokavaliostani tai treeneistä, voitte lukaista aiemmin tänä vuonna kirjoittamani postaukset alla olevien linkkien kautta.
treeni & ruoka osa 1
treeni & ruoka osa 2
treeni & ruoka osa 3

Ja hei, heti nyt tähän väliin, että joo, mä tiedän, mulla ei ole ylipainoa, eikä paino-ongelmia. Kyse on nyt lähinnä fiiliksestä, ja siitä, että oma kroppa on muuttunut siihen tahtiin, että pää ei meinaa pysyä vauhdissa mukana. Kyllähän kaikki tietää sen olotilan, kun vaatteet puristaa ja kiristää, ja olo on vieras. Vaa’assa en silti ole edes käynyt, eli nyt on kyse tosiaankin fiiliksestä!

No, mä olen nyt kuitenkin saanut psyykattua itseni taas raiteille ja hymyilemään enemmän. Osasyynä uusi ruokavalio, jossa kaloreita on nyt karsittu sen verran, että plussat on poissa, sekä pieni päivitys treeniohjelmaan. Edelleen mennään sillä viisijakoisella, ja treenijako muutenkin on pysynyt samana. Nyt viiden salitreenin lisäksi, viikkoon pitäisi mahduttaa vielä viisi aerobista treeniä! Toisaalta, jos noista vatsamakkaroista haluaa eroon, niin sitten vaan, reippaana tyttönä, tossua toisen eteen! Onneksi viisi aerobista saa ujutettua ihan kivasti viikkoon, kun tekee siitä 2-3 treeniä lyhyenä intervallina.
Silti syödä saa kyllä ihan kunnolla, viidestä ateriasta ei todellakaan ole tarkoitus luopua missään vaiheessa! Rasvaa poltettaessa tasainen syöminen nousee vielä tärkeämpään rooliin, sillä aineenvaihduntaansahan kukaan ei halua hidastaa!

Asioilla on kuitenkin puolensa. Olin esimerkiksi asettanut itselleni salilla joitakin tavoitteita. Se ja se kilomäärä ylös ensi kesänä. No, moni tavoite on mennyt rikki jo nyt alkuvuoden aikana, ja uusia tavoitteita on pitänyt alkaa miettimään. Eli, jos nyt sitä höllöäkin on kerääntynyt, niin kai siellä allakin on lihaksissa jotain edes tapahtunut! Ajatellen nyt ihan siltäkin kantilta, etten ole niinkään keskittynyt liikkeen, vaan lihaksen treenaamiseen.

Seuraavan kuukauden prokkiksena mulla on itselläni pakaratreeniin keskittyminen, sillä musta tuntuu, että peppuosasto kaipaa vähän rankempaa kohtelua. Projektina myös kevyt rasvanpolton aloitteleminen ja syviin vatsalihaksiin panostaminen.  Toisin sanoen, pyöreämmät pakarat ja litteämpi vatsa! Mutta, koko kroppaahan tässä koko ajan treenataan, eli en mä todellakaan ala joka päivä kyykkäämään. 🙂

Musta on aika surullista, miten paljon kaikkiin treenipostauksiini tulee kommentteja siitä, miten järjetöntä on rääkätä itseään, tai liikkua hullun lailla. Surullista siksi, että on ikävää, jos joku kokee liikkumisen itsensä rääkkäämiseksi, vaikka kyseessä on omasta kehosta huolehtiminen, ja harrastus joka antaa ihmiselle paljon. Kerron vain omasta treenistäni, enkä suinkaan ole usuttamassa teitä kaikkia tekemään samaa heti perässä. Liikunnan riemun löytämiseen kehoitan kuitenkin kaikkia. Jokaiselle löytyy varmasti se oma laji, oli se sitten kävely, jooga, sali tai mikä tahansa. Ja, siinä missä jonkun tärkein harrastus on käsityöt, sudokut tai leipominen, toisille se vain on liikkuminen. Eikä sitä kuulkaas kannata sen hullumpana pitää!

En tiedä, oliko tämä postaus nyt mitenkään kovin motivoiva, mutta jonkinlainen päivitys nyt kuitenkin. Itseäni tämä ainakin motivoi sinne lenkille! 🙂

Liikunnallista viikkoa, ihanat!