Tekin taidatte jo tietää, että suhtaudun siivoamiseen aika intohimoisesti ja lähipiirissä aiheesta kuittaillaan vähän väliä. Mutta voi mikä potentiaali on nukkunut puolisossani kaikki nämä vuodet. Koronalle kiitos, tämäkään kynttilä ei jäänyt ainiaaksi savuamaan vakan alle! Ja voidaan jopa unohtaa se kerta, kun hän yritti imuroida kuulokkeet päässä imurilla, jonka johto ei ollut edes seinässä. 😀
No, kaikki alkoi oikeastaan siitä, että piti vähän järjestellä ulkorakennusta. Ihan vaan, jotta fillarit ja ruohonleikkuri on taas paremmin saatavilla. Sitten homma kasvoi ja kasvoi, ja nyt piharakennus on melkolailla eri näköinen, kun sieltä on siivottu meidän, edellisten asukkaiden (ja varmaan parin edeltävänkin) remonttijätteet ja kaikenlainen sekalainen kuona. Jopa hukkalaudanpätkät on pätkitty saunan puulaatikkoon. On kuljetettu elektroniikkajätettä ja metalliromuakin kuorma kaupalla ja tietty lakaistu varmasti kilotolkulla hiirenkakkaa. Into tarttui minuun siinä määrin, että viikonloppuna raivasin jopa vintit.

Eilen piti sitten siivota välillä myös sisällä, mutta lopulta meillä oli jo ennen aamu kymmentä kamiinakin nostettu pois paikaltaan ja illalla meillä oli vastamaalattu seinä ja jalkalistat pianohuoneessa. Siinä välissä puhdistui koko talo sekä pihasauna, ja muutama metalliromukuormakin saatiin taas eteenpäin. Koskaan ennen ei ole tullut pyyhittyä tauluista pölyjä näin totaalisesti, mutta nyt sekin on tehty. Enää pitäisi ripustaa ne takaisin seinään, mitata ja sommitella.

En ole viime viikkoina jaksanut kauheasti panostaa ulkonäkööni ja kuljen meikittä päivät pitkät. Eilen lähdin miehen kanssa vielä illalla kylille viemään paperinkeräyskuormaa ja muovijätteitä. Mulla oli sellaiset joskus aikanaan mustana ostetut puuvillalegginsit. Tiedättekö sellaiset, jotka ei oikein enää jaksa palautua pepun kohdalta ja näyttää kuin niihin olisi ihan kaavoitettukin joku kakkavara. Ja jalassa villasukat ja niiden päällä Tokmannin pinkit muovisläbärit. Ja vähän eri pinkki (ja vähän liian pieni) collegehuppari, jossa oli yhtä paljon valkoista maalia kuin mustaa nokeakin. Tukka sojotti jonnekin suuntaan ja pyöräillessä palaneet poskipäät ja nenä loimusivat tulipunaisina. Ja sitten mä vaan nousin autosta laittamaan ne muovit sinne säiliöön ja mies vetikin auton oven kiinni ja lähti ajamaan. Arvatkaapa vaan, mietinkö siinä kaupan parkiksella sekunnin, että voi helvetti. No, hauska pila. Olin vissiin niin nätin näköinen, ettei ukkokulta voinut olla tarttumatta tilaisuuteen. Sai kyllä kuulla kunniansa kun peruutti noutamaan mut kyytiin.

Tänään vedin taas vaihteeksi ihan farkut jalkaan, koska piti käydä kaupassa. Lapsille totesin, että jos haluavat äidin olevan paremmalla tuulella, niin ei nyt sitten ihan heti sotkettaisi taas paikkoja. Ikkunat on edelleen pesemättä, mutta siirryn niihin vasta kun nuo lähipellot on kylvetty. Seuraavaksi on puutarhajuttujen vuoro.

Vappu on täällä päin kotijuhla joka vuosi, joten sitä juhlitaan ihan perinteisin menoin. Lasin kuohuvaa taidan nostaa viimeaikaisten suoritusten kunniaksi. Mutta nyt tiistai-illan viettoon. Omalla kohdallani se on leivontaa! Ihanaa iltaa sullekin! ❤️

On se hassu juttu, miten sitä joskus nuorempana oletti, että elämä on jollain lailla ohi kolmekutosena. Ja myönnän, että hiljaa sisälläni ehkä ajattelin, että tässä se nyt oli, kun seurasin muiden jatkavan menevää elämäntapaansa samalla kun itse työntelin lastenvaunuja. Nyt kolmekutosena, äitinä joka seuraa oman lapsen teiniytymistä, en toivoisi olevani yhtään nuorempi. En vuotta, enkä päivääkään. Näin on oikein hyvä.

Mä en ole koskaan ymmärtänyt julkkiksia, jotka julistavat, että lapsen syntymä ei muuttanut elämää mitenkään. Toki on kauhean kiva, jos pystyy elämään aktiivisesti lapsen kanssa ja jatkamaan niitä omia juttuja, mutta totta hitossa se elämä muuttuu. Ja niin sen kuuluukin muuttua – lopullisesti. Vanhemmuus ei lopu koskaan, ihan sama minkä ikäisiä ne lapset ovat. Huoli ei helpota koskaan. Eikä mikään muu ihmissuhde aseta omia tarpeitasi niin totaalisen taka-alalle.

Mutta elämä muuttuu lasten kasvaessa. Sitä muuttuu itse, ja toisaalta asiat menevät omille uomilleen. Syntyy tapoja, perinteitä ja tottumuksia. Muistan miten aikoinaan nautin siitä, että lapset heräsivät viikonloppuisin katsomaan lastenohjelmia ja minä sain nukkua. Nyt ollaan taas jo ajassa, kun herään itse ensimmäisenä ja useimmiten toista lapsista saa jopa komentaa ylös sängystä. Aika kultaa muistot, ja sitä on vaikea edes muistaa, mitä vauvavuosien väsymys oikein oli. Vuodet vierivät ja elämä on kuin erilaisten vaiheiden kaikenkirjava helminauha.

Syy siihen, miksi mietin näitä juttuja just tänään on se, että olin elämäni ensimmäisellä maastopyörälenkillä. Kyllä, kolmekutosena ja siitäkin huolimatta, miten trendikäs laji on ollut jo useamman vuoden. Mutta tiedättekö mikä on ihan älyttömän mahtavaa? No se että vanhakin koira oppii uusia temppuja, eikä vieläkään ole liian myöhäistä. Ja se, että niille omillekin jutuille on taas enemmän aikaa ja mahdollisuuksia. Että mulla on mahdollisuus lähteä lauantaina aamupäivällä viideksi tunniksi pyöräilemään ilman monen päivän suunnittelua ja aikataulujen yhteensovittamista.

Totesin tuossa juuri miehelleni, että on oikeesti aika mahtavaa, että nyt on taas mun vuoro. Se tuntuu hyvälle. ❤️

Meillä aletaan kohta paistamaan pitsoja. Jälkkäriksi jätskiä. Ihanaa lauantaita myös sulle!

Ehdin jo aamulla instan puolella hehkuttaa sitä, miten ihanaa on herätä auringonpaisteeseen. Tuntuu heti herätessä, että kroppa on täynnä virtaa. Ihan eri fiilis kuin talvella, kun itsensä saa kammeta ylös puoliväkisin ja lisätunneista pahnoilla olisi valmis pulittamaan vaikka mitä. Valoisat aamut on toki jo iso plussa, mutta kyllä aurinko on sitten ihan asia erikseen. Ja tänään sitä tosiaan on ollut tarjolla koko päivän.

Kasvarissa elohopea nousee jo kivasti yli kolmenkymmenen ja villapaidassa oikeasti jo vähän jopa ahdistaa. Enkä ehkä voi enää lykätä sitä lasien pesemistä ja vedota kylmään. Huomenna on tarttuttava työkaluihin ja pestävä kasvari oikein kunnolla. Sitten onkin aika laittaa daaliat ruukkuihin alkuvauhtia ottamaan.

Lähestyvästä kesästä kertoo myös fillarikauden aloitus. Ai että mä rakastan pyöräilyä! Lapsena katsottiin isän kanssa tunti tolkulla Eurosportilta Tour de France -ajoja. Ne oli niitä Lance Armstrongin hyviä vuosia. Tykkään myös itse pyöräillä. Ennen lasten syntymää oli aikoja, kun saatoin ihan hyvin ajaa pari tuntia aamuin illoin. Sittemmin lasten tulo tietenkin vähän hiljensi omaa harrastamista, mutta nyt ekan viikon saavutuksena on liki 120 kilsaa kahdessa päivässä, joten kyllä se tästä. Ja ollaan kuitenkin vasta huhtikuussa!

Oli muuten pakko napata kuva mun suosikki aamu-, väli- ja iltapalasta. Eli maustamatonta jogurttia (joskus 50/50 maitorahkan kanssa) ja siihen hedelmiä, marjoja ja manteleita. Syön tätä ympäri vuoden, enkä kyllästy ikinä. Mutta rehellisyyden nimissä, avasin kyllä just maissilastupussin ja purkin salsaa. Balanssi! ❤️

Ihanaa iltaa teillekin!

Ps. Mulla on ig:ssa kiva arvonta, käy osallistumassa!