Yhdessä syöminen ja ruokailuhetkeen panostaminen puhuttavat aika ajoin, ja taisi olla viime viikolla kun taas luin jonkin tekstin aiheesta. Se että perheet eivät kokoonnu enää päivittäin yhteisille aterioille johtuu toki teineistä, joita homma ei kiinnosta, tai sitten (kuten meillä) yhteisen ajan puutteesta. Perheillä ei ole yhteistä aikaa, ja ruokailuista on tullut monelle pakollinen perustoiminto, joka kuitataan usein nappaamalla jotain nopeaa.

Aikoinaan kun opettelin uudelleen tervettä suhtautumista ruokaan, koko ajatus lähti positiivisesta kokemuksesta ruokailuun. Syö yhdessä muiden kanssa ja panosta ruokailuhetken tunnelmaan. Näitä ohjeita olen yrittänytkin noudattaa, ja jopa siinä määrin, että silloin kun ei ole ruokailuseuraa, panostan muihin juttuihin. Vaikka keittiön pöydälle mahtuu yhden ruokailijan lisäksi toki paljon tavaraa läppäristä lähtien, saatan silti tyhjentää koko pöydän ja kattaa itselleni kauniisti lautasliinoista lähtien. Toki tulee päiviä kun ruokailen seisaaltaan, nappaan jotain eilisen tähteitä sen enempää asiaa ajattelematta, popsin eväitä muovirasiasta tai syön samalla kun tuijotan tietokoneen näyttöä.

Mulle itselleni on kuitenkin hurjan tärkeää, että koko perhe kokoontuu yhdessä pöydänääreen. Joskus se saattaa onnistua viikonloppuaamuisinkin, mutta parasta on tietenkin, kun noita hetkiä saa mahdutettua arkipäiviin. Yhteinen päivällinen ja iltapala ovat omia suosikkejani, koska niihin on mielestäni mukava päättää päivä. Kokoontua yhteen ja olla hetki yhdessä ilman ulkoisia ärsykkeitä. Kun syödään yhdessä on kiva kattaa kauniisti – jälleen niistä lautasliinoista lähtien. Arkiruokakin maistuu paremmalta kun sen saa syödä viihtyisässä ympäristössä.

Meillä arkeen ja juhlaan ei myöskään ole erillisiä astioita. Astiat ovat käyttötavaraa ja arjestakin voi tehdä juhlaa. Juhlavuus syntyy sitten ihan muista jutuista. Pellavaisista lautasliinoista, koristeista, kukista, tunnelmasta ja juhlasta itsestään. Toki ruokakin vaikuttaa; Joulun tunnelma tulee jouluruuasta, ja arki pyörii yksinkertaisten arkiruokien ympärillä.

Uuteen nousuun -postauksen arkikuvissa vilahtikin uudet Tine K:n Deli -lautaseni, joihin olen täysin rakastunut. Deli -sarjaa meiltä löytyy jo paljon tarjoiluastioiden muodossa, mutta koska astiaston hurmaavan harmaa sävy miellyttää kaikessa yksinkertaisuudessaan, halusin niitä lisää. Nyt kun aikoinaan kihlajaislahjaksi saatu ja vähitellen kerätty Gantin astiasto alkaa olla jo kolhuilla (ja ihan silkasta kyllästymisestä myös), päätin että meillä on aika uusia lautaset. Lautaset tilasin Homenordilta, ja kulhoja olen kerännyt vähitellen sieltä täältä. Seuraava hankinta onkin sitten sarjan isot ruokalautaset.

Ikean Pokal -juomalasit ovat meillä ihan arkikäytössä, joskaan en oikein pidä niiden harmaantumisesta. Vanhoja pöytähopeita meillä käytetään paljon, ja keräsinkin niitä aikoinaan kirpputoreilta ja tilasin Ruotsin puolelta. Uudemmat hopeat ovat jääneet käyttämättä, sillä näissä on mielestäni paljon kauniimpaa patinaa, joskin jonkun muun mielestä ne kaipaisivat pikaista kiillotusta. 🙂

Tässäpä meidän yhden arkipäivällisen kattaus. Niin, ja lautaselle pääsi keväisen vihreää hernesosekeittoa. 🙂

Tuntuupa hassulta, että helmikuussa (kun mittari voisi auringosta huolimatta hipoa jopa kolmeakymmentä) keli on kuin maaliskuun lopulla, ja vesi tippuu räystäistä.
Meillä Klaara aloitti hiihtolomansa jo tänään, ja Niilosta saamme lomavahvistusta sitten ensi viikolla, kun täälläpäin on koulujen talvilomaviikko. Niin, ehkä talviloma on viikon koulutauolle parempi nimi, kuin hiihtoloma. Hiihtokelit kun ovat mitä ovat…

Mutta ei se talvi ja lumi sieltä purnaamalla tule, joten turha siihenkään on energioitaan kuluttaa. Sitä vastoin nautin täysillä valosta ja auringosta, vaikkakin ne aiheuttivat eilen jopa pientä päänsärkyä. Tässä kohtaa vuotta kun pimeä syksy ja sateinen talvi on ehtinyt helmikuulle asti, ihmisen keho kaipaa jo valoa. D-vitamiinia saa toki purkista, mutta valolla on niin suuri merkitys koko kehon hyvinvointiin. On mieliala-asiat, muisti, aineenvaihdunta ja varmasti tuhannen muuta asiaa, joihin valon puute meissä iskee. Niin, että nautitaan jokaisesta auringonsäteestä niin hyvin, kuin suinkin vain on mahdollista.

Auringon lämmittävän vaikutuksenkin huomaa muuten kissasta hyvin. Kylli loikoilee ja aurinkokylpee mielellään paikoissa johon säteet osuvat. Pitkin päivää kissa sitten vaihtaa paikkaa. Venyttelee ja peseytyy välillä, ja jatkaa sitten taas huilailujaa. Ehdin jo jopa vähän toivoa, että sieluni olisi mahdollista jatkaa seuraavassa elämässä kissana, mutta mahtaako ne kissanpäivät olla joka katilla kuitenkaan niin auvoisia ja ihania. Mekin tosin puhumme Kyllistä kesäkissana, mutta vain siitä syystä, että raukka parka sai ulkoilusta tarpeekseen kun säät kylmenivät.

Valolla on muuten iso merkitys myös valokuvaamiseen. Ei ehkä sieltä tärkeimmästä päästä, myönnän, mutta merkitys se on sekin. Meillä makuuhuoneessa on yleensä ihan hirveä valoa, eikä makkarin kuvaaminen siitä syystä oikein koskaan  juuri innosta. Kauniina kesäpäivänäkin yläkerran valo on sellainen inhottavan kelmeä, ja kuvaaminen onnistuu melkeinpä paremmin vähän pilvisempänä päivänä. Joskus kuitenkin valossakin on oma juttunsa, ja nyt oli pakko tarttua kameraan, kun ulkoa pilkisti sellainen kylmä, ja raikkaan viileä, auringonpaiste.

Makkari on oikeastaan aika samassa mallissa kuin Kuvia makuuhuoneesta -postauksessa, mutta älkää antako sen häiritä. Koti on koti, eikä sitä millään voi jatkuvasti uudistaa tai muuttaa, vaikka bloggaajalle tietenkin sekin olisi ideaalitilanne. Mutta no, koti on koti ja siksi juuri pääasiassa elämistä ja elämää varten.

Aurinkoa päiväänne!

Tallenna

Sanotaan, että arkea jaksaa taas ihan uudella tavalla, kun siihen saa mukavaa ja positiivista vaihtelua. No sitä viikonloppu siskon kanssa todellakin tarjosi. Toki meitä perjantai-iltana hymyilytti, kun makasimme sohvalla peittojemme alla Yle Areenasta Hercule Poirotia katsellen, ja karkkia napostellen. Että voisihan siskokset aikaa vähän villimminkin viettää. Mutta kun ei ole tarve. Ei oikeastaan ollenkaan. Miehenikin kävi meitä siinä moikkaamassa ja pudisteli päätään, kun lasissa kuohui ainoastaan colajuoma. Huvittavaa oli kuulemma myös se, että vessareissujen ajaksi ohjelma piti laittaa pauselle, kun kuitenkin osataan joka tarina ulkoa. Niin no. Onneksi on sisko, ja siskon kanssa lupa tehdä asiat juuri niin kuin kivalta tuntuu.

Lauantaille mahtui sitten aikaa myös vanhempiemme luona ja lapset jäivät yökylään. Jääkaapissa meillä oli illaksi Fresita-pullo, mutta sekin unohtui korkata. Meikkaamiseen tuhrattiin aikaa ruhtinaallisesti, kun käytiin läpi molempien kosmetiikkalöydöt ja testailtiin tuotteita. Jep, todellista tyttöjenaikaa. Viiden jälkeen sitten lähdettiinkin jo Poriin, jossa olimme tosiaan Murha Mestareiden murhamysteeri-illallisella. Jos et ole vielä murhaa ja illallista tajunnut yhdistää, voin todellakin vain lämpimästi suositella. Reilut neljä tuntia kului kuin siivillä, vatsa täyttyi mukavasti ja kotiin päästiin jo yhdentoista aikaan. Kotimatkalla haukoteltiin ja naureskeltiin, että luojan kiitos, ei tarvitse tämän enempää yöelämää kokea.

Kaiken kaikkiaan viikonloppu ylitti jopa omat odotukset, ja mikä parasta, loppukuusta pääsen tuulettumaan siskon kanssa uudelleen kun vierailen vuorostani hänen luonaan. En niin tuota ystävänpäivää sen varsinaisessa (siinä amerikkalaisessa) merkityksessä jaksa vouhottaa, mutta mikäs sen parempaa ystävänpäiväviikonlopun seuraa kuin oma sisko, joka on kulkenut vierelläni kohta 32 vuotta!

Täällä vitetetään maanantaita hyvinkin rennosti, äiti jopa ehkä tyllihameista tytärtään (kerhossa oli tänään kuvaus) vielä rennommin, mikäli vain vaatetusta katsoo. Koska huomenna on taas reissupäivä, tänään nautitaan kodin lämmöstä ja varsin yksinkertaisesta elämästä. Toki siihen mahtuu kasa pyykkiä, kaupassa käyntiä ja ruokahuollon suunnittelua, mutta en tiedä johtuuko viikonlopusta vai mistä, kun nekin tuntuvat tänään niin kovin kivoilta jutuilta kaikki.

Niin, että nyt vain kivaa viikkoa kivan viikonlopun jatkoksi.