No niin. Vaput on vappuiltu ja toukokuu käynnistetty. Jotenkin aika kesää edeltävä fiilis, sellainen hassu kutina mikä tuli aina lapsenakin, kun koulussa vedettiin viimeisiä viikkoja. Aamuisin saa herätä auringonpaisteeseen, ja ikuisen tulen ylläpitämisen sijaan, välillä voi jopa avata ikkunat ja tuuletella kotia raikkaalla ulkoilmalla. Villasukista tuskin luovun vieläkään edes kesällä, mutta tuntuuhan se aika kivalta, kun puiden polttamisen sijaan kotia lämmittääkin ihan vain aurinko!
Laskeskelin tässä mitä kaikkea sitä onkaan kalenterissa ennen kesäkuuta. Ihan kivoja juttuja. Ennen koulujen päättymistä lapsilla on enää ainoastaan neljä maanantaiaamua, ja itsellenikin osuu ennen lomia vain yksi koulukuljetusviikko. Toisaalta näin keväällä kalenteri täyttyy välillä vähän liikaakin, ja muistettavia juttuja tahtoo olla enemmän, kuin aivokapasiteettini jaksaa käsitellä. Eilen illalla nautiskelin juuri pihatöistä, ja ihmettelin, että onpas ihanaa, kun on aikaa paneutua välillä näihinkin juttuihin. Sitten soi puhelin. Olin tyystin unohtanut, että itse asiassa sillä hetkellä pitikin olla jossain ihan muualla.
Tästä päivästä muodostui jonkinlainen juoksevien asioiden päivä. Paitsi, että olen naputellut sormet kuumina tietokonetta, olen myös ehtinyt käymään passikuvassa, apteekissa, vakuutusyhtiössä ja puhunut puhelimessa niin automaatin, kuin ihan oikeiden ihmistenkin kanssa. Silti takaraivossa koputtelee tunne siitä, että jotain tärkeää on myös unohtunut.
Ihastelin juuri eilen kaverin moniväristä kuulakärkikynää, jolla kuulemma värikoodaa kalenterin näppärästi, ja tajusin, että elämäni kaipaa yhtä kipeästi jonkinlaista organisointia, kuin kotini tehokasta KonMari -raivausta. Paitsi että kaikki tuntuu aina olevan hukassa, myös muisti tekee tepposia tasaisin väliajoin. Sen sijaan, että omistaisin eri värisiä kyniä (saati käyttäisin niitä), tyydyn usein riemuitsemaan siitä, että käden ulottuvilta ylipäätään sattuu löytymään kynä juuri silloin kun sitä kipeästi tarvitaan. Ja kyllä, ihmettelen tätä elämän sekamelskaa siitäkin syystä, että olin ennen lapsi joka liimasi koulupöytäänsä kaiken sinitarralla, jotta tavarat pitäisivät millimetrin tarkan järjestyksensä!
Sanotaan, että kiire on organisoinnin puutetta ja myönnän väitteen täysin mahdolliseksi. Itse ainakin voin rehellisesti kohottaa räpyläni ilmaan ja tunnustaa, että jonkinlainen organisoinnin puute on suurin syy stressiin ja ikuiseen (muka)kiireeseen. Mutta olen tuskin ainoa. Viimeistään paljon puhuttu metatyö kiristää monen hermoja, ja tuntuu, että elämä koostuu vain pienestä silpusta jonka muistaminen ja yhteensovittaminen ajavat ihmisen ikuiseen stressitilaan.
Metatyöstä puhutaan juurikin äitiyden yhteydessä. Kuvataan sitä jatkuvaa ajatuksenvirtaa, joka käsittelee kauppalistaa, kuravaatteita, kaverisynttäreitä ja kaikkea mahdollista niihin liittyvää. Uskallan jopa väittää, että nykyisen kaaosminäni ja sinitarralla järjestyksen takaavan pikkutytön välillä, lasten saaminen on ollut suurin vaikuttava tekijä käyttäytymiseeni ja stressiherkkyyteeni. Kyllä, niinkin ihana asia kuin äitiys onkin, se sekoittaa pakan monella naisella.
Mutta miten kaiken kaoottisuuden keskelle voisi luoda järjestystä?
Meillä on jo hetken ollut tarkoituksena tehdä jääkaapin oveen kalenterisysteemi, jossa on merkittynä jokaisen perheenjäsenen aikataulut yhdelle viikolle. Tämän illan työksi otan kalenterin/lukujärjestyksen pohjan laatimisen, ja ehkä seuraavan kerran kun itse unohdan sovitut menoni, joku muu pystyy muistuttamaan minua niistä.
Tästä aloitetaan. Myös kaikki vinkit ja vaarit otetaan tietenkin ilolla vastaan!
Ps. Muistan joskus vannoneeni, että unelmat ja hienohelmat eivät mahdu kanssani saman katon alle. Vaan niin se ihminen näköjään muuttuu tässäkin suhteessa. Tämä pieni unelma (Asparagus Setaceus) löytyi vappuaattona paikallisesta kukkakaupasta, ja ihastutti ulkonäöllään heti. Tine K:n ruukku on täältä.
”Minulla on unelma!”
Siihen on hyvä lopettaa ja siitä on hyvä aloittaa myös uusi organisoidumpi toukokuu!
