>Minä haluan, minä tahdon

24.1.2011

>Nykyäänhän ei saisi haluta yhtään mitään. Siis mitään tavaraa, tai materiaalia/materiaa, kuten henkisesti puhdistuneet asian ilmaisevat. Maailmanrauhaa ja onnea saa ihan vapaasti haluta niin missit kuin tavalliset hiukan rumemmatkin kansalaiset. No, minä kuitenkin haluan monenlaista. Olen aina halunnut ja haluan varmaan niin kauan kuin henki vain suinkin pihisee. Muistan kun lapsena luettelin haluamisiani äidille, käski äiti luetteloida ne asiat, joita en halua. Kuulemma helpompi hahmottaa, lyhyempi lista jne. Samaa menettelyä on ehdottanut myös mieheni. 
Jouluna on luvallista toivoa joulupukilta. Ainakin lapsilla. Me aikuiset sitten kypsine mielipiteinemme toivomme pukilta laatuaikaa perheen kanssa ym. abstraktia ja vaikeasti paketoitavaa. Hassua tässä on se, että koko joulupukkihan on ihan vain meidän materiaalisen maailmamme tuotos. Eihän isomahaisella, pitkä partaisella ja punaiseen pukeutuneella miehellä ole oikeasti mitään tekemistä joulun alkuperäisen sanoman kanssa. Joulu on Jeesuksen syntymäpäivä ja meidän versiossamme joulupukki jakaa lahjoja kaikille, niillekin, jotka eivät päivänsankarista isommin välitä.
Eikös siis olisi vähintäänkin reilua, että kun on minun syntymäpäiväni, joku satuolento toisi lahjoja minulle? Ihan sama olisiko se joulupukki, hammaskeiju vai veli venäläisen pakkasukko. Mutta idea olisi sama. Jättäisin toivelistan johonkin pikkukätyreiden helposti saataville, ja syntymäpäivänäni joku koputtaisi ovelle lahjasäkki olallaan. Kysyisi vaikka, että ”Onkos täällä kiltti päivänsankari?”
Syntymäpäivääni on vielä tovi, enkä oikein tiedä mihin sitä listaakaan jättäisi, joten kokoan sen nyt sitten tähän.

Rakas syntymäpäiväkeiju (?), minä haluaisin:

Thorsten van Eltenin kyyhkyslampun 
(keltainen tai valkoinen, molemmatkin käy)


                               Hang It All -naulakon





Niilon huoneeseen Royal Guard
verhot. (Kiva jos voisit tuoda pientä piristystä myös pienelle kaverille!)




Työtuoliksi Eames Eiffel DSR




Ascaso Dream-espressokeittimen


*Astiakaapin ulkovaraston häälahja-astiastolle.
(käytetty ja vanha, jotta luonnonvarat eivät kulu minun vuokseni)

*Korkean senkin eteiseen 
(myös vanhana ja käytettynä, kiitos)

Maailmanrauhaa ja onnellisuutta saa jakaa syntymäpäiväni kunniaksi sitten ihan joka puolelle!



Koska kaikki lahjatoiveeni ovat budjettirajojeni ulkopuolella, olisi hauskaa jos nämä voisi valmistaa jossain syntymäpäivämaassa ihan vain keijujen (?) voimin!

Olen saanut tunnustukset Marilta, Maritalta, Tuulettarelta, Hannalta ja Minnalta. Kiitos ja kumarrus, hyvät naiset. Tunnustuksien mukana tuli tehtävä kertoa itsestään seitsemän asiaa, joten olkoon lahjatoiveeni nyt vaikka sitten ne suuret ”paljastukset”. Eteenpäin en näitäkään taas laita, mutta jokainen saa omantuntonsa mukaan ne tästä ilokseen napata.



Ei muuta tällä erää. Mukavaa viikon aloitusta kaikille!
Ai niin; Arvatkaapas siivosinko sen ruokakomeron 🙂




***


>Kukaan ei tarvitse minua tänään

22.1.2011

>Täällä sitä ollaan; Yksin kotona. Eilen en osannut vielä tehdä yhtään mitään. Katselin illan kelloa, ja mietin, koska menisin nukkumaan. Aamulla sisäinen vekkari herätti tuttuun tapaan ennen kahdeksaa, mutta nautiskelin kiireettömyydestä, ja makailin sängyssä vielä tunnin verran. Kymmeneltä tuli ”kukkalähetys”, keltaisia ruusuja. Lumitöitä ja pitkiä lenkkejä Alman kanssa. Siinäpä ne päivän suoritukset.
Kohta saan hetkeksi herraseuraa, T pääsee käväisemään kotona. Ajattelin kyhätä tulisen tacokattauksen. Kauhea nälkä, syöminen unohtuu kun on yksin. Punkkupullokin on, mutta valitettavasti vain minä voin juoda. Hih, hauska ilta tiedossa! Miten mahtaa käydä ruokakomeron siivouksen!?
Kova ikävä pikkumiestä, mutta kaikki on kuulemma mennyt mummulassa hyvin. Yritän nautiskella, huomenna jo nähdään.
Pelkkiä kotiräpsyjä. Kirjoituspöytä uudella paikallaan. Harmi, kun tämä hiljaisuus ei näy kuvissa.
Leppoisaa lauantai iltaa!

***


>Keväisiä ilmiöitä

19.1.2011

>

En tiedä miten muualla päin Suomea on asiat, mutta täällä ainakin tarvotaan loskassa. Eilen oltiin ihan kunnolla plussan puolella ja tänään sentään nollassa. Kunnon lantsarikelit, sanon minä! Jouduttiin eilen kääntymään iltalenkin puolivälissä takaisin, kun tie oli karhuttu puhtaaksi, ja isin vanha stiga tyssäsi kuin seinään. Ollaanko tässä nyt tosiaan sydäntalvessa, tammikuussa!
Oli sitten talvi tai kevät, niin olen tässä hiukan funtsinut näitä jokavuotisia ilmiöitä. Ei taida olla naistenlehteä, joka ei näin alkuvuodesta tarttuisi aiheeseen laihdutus, paremmat elämäntavat, pienet muutokset tai kevyempi elämä. Paikallisen liikuntakeskuksen parkkipaikka on laajentunut viereisen kaupan pysäköintialueelle, kun innokkaita jumppareita on niin paljon. Kevään myötä automäärä pienenee. Saatan olla pessimisti ja syy on yksinertaisesti kuntoilijoiden parantunut kunto ja jumppamatkan teko polkupyörällä tai kävellen. Oli miten oli, se on tuttu keväinen ilmiö. Toukokuussa lenkkeilijöiden määrä taas hiukan kasvaa, kun lehdet alkavat hehkuttaa bikinikautta, mutta siinä välissä on pienen pieni taantuma.
Mikäli alkuvuodesta ei jaksa ottaa itseään sen paremmin niskasta, kuin loppuvuodestakaan, voi aina napata naistenlehtien pikaniksit ja helpot pienet muutokset: Käytä hissin ja luikuportaiden sijaan rappuja, luovu iltapäiväpalaverin kahvipullasta, käy työkaverisi juttusilla sen sijaan, että lähettäisit sähköpostia avokonttorissa, kulje työmatkat kävellen tai pyörällä, tai kulje jalan ainakin pari pysäkinväliä.
Entä käytännössä; rehellisesti en tiedä onko tässä kylässä hissiä. Voi olla, tai voi olla olematta. Siinä vaiheessa kun tänne tai naapurikaupunkiin tulee liukuportaat, on uutiskynnys ylitetty. Kuulette siitä varmasti, ja minä menen ajelemaan liukuportaissa ihan vain ajelemisen ilosta! Jos hyvin käy, pääsen lehtikuviin. Otsikkona vaikkapa ”Maalaiset hullaantuivat liukuportaista”.
Minkä iltapäiväpalaverin pullasta pitäisi luopua. Kuinka moni oikeastaan saa työpaikallaan kahvia ja pullaa joka iltapäivä? Noin niin kuin prosentuaalisesti työssäkäyvistä… Mä keittelen täällä omat kahvini, eikä kukaan tarjoile härsykkeeksi pullaa. 
Sähköpöstikohdan mä ymmärrän, jos ollaan avokonttorissa. Mutta sitten taas niiden avokonttorissa työskentelevien määrään. Tai ylipäätään niiden ihmisten määrään, jotka oikeasti istuvat työkseen tietokoneen ääressä. Onpa sitä monenlaista muutakin työtä. Itse joudun käyttämään jalkojani, ääntäni ja hermojani, jotta viesti menee perille.
Sitten niihin työmatkoihin. Ihminen joka asuu Ruuhka-Suomen ulkopuolellla joutuu usein matkaamaan pitkiäkin työmatkoja. (Tiedän toki yhden naisen, joka kulki aamuin illoin töihin juosten. n.30 kilometriä per suunta. Nainen työskenteli psykiatrisessa laitoksessa. Henkilökunnan ja potilaiden raja taisi olla häilyvä.) Kunnioitettavaa, mutta ihan oikeasti, kuka matkustaa vaikka 60km päivässä kävellen, ja laittaa sen jälkeen lapsille ruokaa, imuroi kodin ja pesee pyykit! Kauppaankin voi olla se 10-20 kilsaa, joten kovin suuria ostoksia tuskin kukaan jaksaisi raahata yhdellä reissulla. 
Ja sitten niihin pysäkeiden väleihin; Toimii suurissa kaupungeissa, mutta meillä yksi pysäkinväli on yleensä yksi kaupunki, joten ongelma on sama kuin edellisessä.
Itse ajan autolla ruokakauppaan – ovelta ovelle. Hymyilen nolona, kun lapseni kiljuu riemusta päästessään liukuportaisiin. Hymyilen nolona menessäni itse liukuportaisiin, jotka vievät väärään suuntaan (tosi noloa!). Soitan tai lähetän sähköpostia sen sijaan, että kipaisisin kertomaan kuulumiset tuttavilleni. Leivon itse pullani, tai ajan autolla kauppaan ostamaan niitä. Ja miten sitten liikun ja kulutan niitä kaloreita? Ulkoilutan koiraa ja lastani. Vedän sitä stigaa ja lapioin lunta. Jumppaan olkkarin lattialla ja eksyn joskus salille.
Muistan saaneeni kommentin, jossa ehdotettiin kertomaan kotiseudusta, tutuista kulmista ja lempi kahviloista. Hhhmmm; Kyllä se on kuulkaas hyvät rouvat niin, että jos meillä päin haluaa juoda kahvia, on parasta omistaa kahvinkeitin!
Että sillee!
Piti muuten lisätä tännekin se pikakommentti mahdollisuus, mutta en osannut. Onko muuta keinoa, kuin vaihtaa koko blogimalli? Ken tietää, kertokoon!
***