Lupasin alkuvuodesta kirjoittaa teille jonkinlaista arviota Lenaderin kehdosta, kunhan käyttökokemusta on ensin ehtinyt hieman kertyä. Nyt kun takana on jo reilut kolme kuukauttaa kehdossa nukuttuja öitä, voin kai todeta jo tietäväni Leanderin plussat ja miinukset. Niin, ja nämä perustuvat nyt vain omiin mielipiteisiini, ja meidän tarpeisiimme.

Kirjoittelinkin jo raskausaikana nuku nuku nurmilintu -postauksessa, että Leanderin keinuva kehto on kiehtonut meitä jo esikoisen vauva-ajoista lähtien. Esikoista odottaessani en edes tiennyt moisesta sängystä, mutta etsiessäni tietoa kaikesta mahdollisesta koliikkilasta rauhoittavasta törmäsin kehtoon. Silloin oli kuitenkin jo liian myöhäistä, kehtoajat alkoivat olla melkeinpä takana, ja koliikkikin loppusuoralla.
Klaara on rauhallinen vauva, ja koliikista ei nyt ollut tietoakaan. Parin itkuisen illan aikana, jotka tulivat siinä kolmen viikon tietämillä, ehdin jo pelätä pahinta, mutta tilanne rauhoittui onneksi nopeasti. Keinuva sänky ei siis meillä päässyt nyt hoitamaan koliikkia, mutta suuri apu pitkien yöunien saavuttamiseen sillä varmasti oli.

Kehto on meillä makuuhuoneessa kattokoukulla kiinnitettynä sängyn viereen. Paikka on sopiva, vaikka seinän ja sängyn väliin ei hirveästi tilaa jääkään. Liikerata on kuitenkin tarpeeksi suuri, ja sänkyä on helppo tönäistä liikkeeseen, kun lapsi yöllä alkaa ääntelehtiä. Uskon, että tuolla rauhoittavalla keinunnalla saimme syöttövälit Klaaran kanssa yöaikaan pidemmiksi. Klaara nukahtaa edelleen iltaisin sänkyyn ilman sen kummempia nukuttamisia. Kiitos selkeän vuorokausirytmin, mutta myös rauhoittavan keinumisen. Sänkyhän on suunniteltu niin, että pienellä tönäisyllä se jaksaa keinua aika pitkään.Muistan esikoisen kanssa pitkälle yöhön jatkuneet rauhoittavat sylittelyt. Lapsi oli pakko nukuttaa syliin, ja varovasti siirtää siitä sänkyyn. Muutaman kilon painoisen vauvan heijaaminen sylissä kävi paitsi hermoillekin, myös hartioille raskaaksi.
Aluksi refluksioireiden, ja parhaillaan vaivaavan flunssan vuoksi, sänky on roikkunut meillä koko ajan hieman kaltevasti. Kehdon korkeutta ja kaltevuutta on helppo säätää ripustusliinojen avulla. Vastasyntyneen nukuttaminen kyljellään vaatii sekin vuorottaista kylkiasentoa kallon muotoutumisen vuoksi, ja kehto on helppo kääntää siten, että vauvan kasvot ovat äitiin päin, nukkui vauva kummalla kyjellään tahansa.

Ostimme kehtoon lisävarusteena myös kolmijalan. Käytettynä löysin vain niitä kirsikan värisestä puusta tehtyjä, mutta halusin tuon skandinaavisen vaalean jalustan, joka sopii omasta mielestäni paremmin paitsi itse sänkyyn, myös meidän sisustukseen. Kolmijalka oli kätevä ensimmäisten viikkojen aikana, kun vauva oikeastaan vain söi ja nukkui. Sänkyä kiikutettiin milloin mihinkin huoneeseen, ja joskus vauva viihtyi siinä myös hereillä. Nykyisin kolmijalalle ei enää ole käyttöä, sillä Klaara nukkuu päiväunensa ulkona vaunuissa. Jalusta toimittaa nyt lähinnä virkaansa Niilon tiipiinä suuren peiton kanssa. Kolmijalka oli toki kätevä siirrettävyytensä ansiosta, mutta sängyn liikerata jää siinä kovin olemattomaksi, eikä keinunnasta saa ainakaan omasta mielestäni tarpeeksi rauhoittavaa ja nukuttavaa. Parempi vaihtoehto olisi kai ollut kiinnittää koukku myös työ- tai olohuoneen kattoon.
Lisävarusteena meillä oli sänkyyn myös verho, mutta sitäkään en kokenut kovin tarpeelliseksi. Vastasyntynyt nyt nukahtaa ympärillä olevista ärsykkeistä huolimatta, ja nykyisin Klaara laitetaan kehtoon yöunille pimeään makuuhuoneeseen. Lähinnä pimentävien verhojen hankkiminen onkin nyt ajankohtaista. Pidin verhoa myös asteen verran liian söpönä, vaikka se onkin pitsitön ja röyhelötön yksinkertainen puuvillakangas.

Yksi mummulan matkasängyssä nukuttu viikonloppu sen todisti: Klaara on tottunut keinuvaan sänkyyn. Nyt kun pikkuinen jo itse liikuttelee itseään, kääntää kylkeä, ja liikehtii unissaan, ei kenenkään tarvitse erikseen sänkyä keinutella, se myötäilee automaatisesti vauvan liikkeitä. Sanotaan, että se antaa lapselle turvallisen olon muistuttaen olosuhteita äidin vatsassa. Juuri nyt pelottaakin hiukan tuleva; Miten ihmeessä vaihto pinnasänkyyn onnistuu, ja rauhoittuuko lapsi vuorokausirytminsä ansiosta ihan vain paikallaan tönöttävään vuoteeseen!? Voin vain toivoa, että sängyn ansiosta saavutettu hyvä nukahtamisrytmi säilyy sängystä huolimatta, ja vaihto vaatii vain muutaman päivän tottumisen.

Summa summarum: Kehto oli juuri sitä, mitä uskoinkin sen olevan. Sen avulla meille on auennut vauva-arjesta ihan uusi käsitys, ja yöunet ovat olleet pääosin pitkiä ja rauhallisia. Kehdon kolmijalkaa ja katosverhoa en pidä välttämättömänä hankintana, mutta itse sänkyä suosittelen ihan jokaiselle! Jos meille vielä tulisi lisää lapsia, olisi kehto automaattisesti vauvanhoitotarvike numero yksi!
En yhtään ihmettele, että kehto on saanut design klassikon maineen; Se on paitsi kaunis, myös toimiva. Enkä yhtään ihmettele, että sängyn saatavuus Suomessa on välillä huono, kysyntää on varmasti maailmalla suuremmankin massatuotannon verran!
Leanderin kehto ei kuitenkaan ole mikään massatuotettu tusinajuttu, vaan huolella valmistettu tanskalainen designhuonekalu, joka on aivan taatusti kaiken saamansa hypetyksen arvoinen. Oikeastaan en usko, että maailmassa on tärkeämpää huonekalua, kuin vauvansänky, joka tekee arjesta sujuvampaa niin vastasyntyneelle, kuin uuteen elämänrytmiin totutteleville vanhemmillekin. Vauva-arjessa unen määrä ja laatu korostuvat täysin uusiin mittoihin.

Kehtoa on jälleen saatavilla paisi maahantuoja Pikkukengurun verkkokaupasta, myös Vepsäläiseltä.
Me saimme sängyn blogin kautta lainaan, ja melko pian se pakataankin jo laatikkoon, ja lähetetään kiitollisena takaisin. Kohta on aika siirtyä uudenlaisen nukkumisen opetteluun. Mutta se kolmijalka… Sen taidan säilyttää vielä – ihan vaikka vain varmuuden vuoksi….

Aurinkoista ja pirteää maanantai aamua kaikille!

Niin se on nähtävä, että flunssasta huolimatta täällä aukesi tänään puutarhakausi oikein ryminällä. Oikeanpuoleinen hartia on varmaan sijoiltaan kaikesta haravoinnista, ja peukalo taitaa olla irtoamassa. Inhottavia rakkuloita käsissä, kovettumia ym. Mutta on kuulkaa kaiken sen arvoista! Ahh, miten rakastankaan kaikkea tuota kruopsutusta!
Täällä päin melkeinpä kaikki kysyvät, että asutaanko me siinä talossa, jossa on ihan tajuttoman hieno puutarha. Joo, on se varmaan just se, mutta se upea puutarha on kyllä rapistunut – ja aika pahasti. Tänään haravoidessani mietin, että oikeastaan suurin osa kärrästtävästä tavarasta oli kulottunutta nurmikkoa. Paikoitellen varmaan ollut ainakin kolme vuotta leikkaamatta. Perennapenkeissä taitaa olla talventörröttäjiä samalta ajalta.
Surullista. Surullista senkin vuoksi, että kaunis piha on varmasti joskus ollut jollekin todella tärkeä. Itse en ole koskaan päässyt todistamaan tämän puutarhan kulta-aikoja. Toki se näkyy yhä lajikkeiden paljoutena, kaiken ränsistyneen alta paljastuu kyllä upeita yksityiskohtia.
Sain tuossa talvella katseltavaksi joitakin vanhoja valokuvia niiltä puutarhan hyviltä vuosilta, ja puhisin kuvia selatessani heti, että hitot se mikään hieno on ollut. Sehän oli hemmetti eedeeni! Ymmärtänette että haravan varressa koen samaan aikaan jonkinlaista suorituspainetta, mutta myös velvollisuutta. Kärrätessäni kulottunutta nurmikkoa ties kuinka monetta lastia, lupasin hiljaa itselleni, että kyllä se tästä. Vielä joskus ne kulta-ajat saadaan takaisin! Nyt harmittaa ihan vietävästi, että en ottanut niitä ennen -kuvia.

Mutta sitten otsikkoon: Rakkaat mårbackani muuttivat vuosi sitten maaliskuussa äitini hoiviin, kaiken väliaikaisen tieltä. Ihana äiti on nyt lisännyt vanhasta kasvista kahtenakin keväänä uusia pelargonioita. Tänään pesin kuistin, ja kiikutin kolme eri ikäistä mårbackaani valohoitoon. Huomenna aion juoda niiden seurassa päiväkahvit! Ja vaikka ihan vain senkin kunniaksi, että tänään tuli kuluneeksi tasan vuosi siitä, kun blogini muutti tähän uuteen osoitteeseen! Hurjaa!

Pala kesää on vihdoin täällä!

Ps. Kyllä kannatti purnata; Sieltähän ne omatkin sipuli-istutukset alkoivat puskea maan läpi.

Suloista viikonlopun aloitusta. Yritän vastailla kommentteihinne – asap!

Vähän niin kuin maanantai, mutta ei sitten kuitenkaan. Ihan kiva näin. Vappu on juhlittu, vielä tänään oli kerhossa naamiaiset ja nyyttikestit, mutta noin niin kuin virallisesti, tämä työväenjuhla on takana. Niilo pääsi eilen setänsä kanssa tivoliin, ja me hyödynsimme ajan käymällä syömässä, sekä Tuomas-veturi ilmapalloa metsästämässä. Kylmää ja koleaa on tämä vapunajan sää ollut senkin verran, että mikäli pihasta ei puskisi pirteitä väripilkkuja, voisi luulla elävänsä syksyä. Sikäli kun ne syksyn lehdetkin on yhä haravoimatta….
Jäätävä räkätauti vaivaa yhä Klaaraa ja itseäni, nyt mies taitaa olla seuraavana vuorossa. Mutta eikös nämä flunssat ole sitä tavallista keväänmerkkiä – jokavuotinen riesa.
Kovasti tekisi jo mieli pukeutua kevyemmin, mutta yksinkertaisesti ulkona on liian kylmä. Tässä samaisessa asussa (samat vaatteet kolmatta päivää = pahin puklailukausi on selätetty!) yritin eilen soluttautua vappukansaan, mutta palelin ja kaivelin lähinnä vain palelevin sormin nenäliinoja taskuistani.

Tällä viikolla aion kuitenkin urheasti aloittaa ne haravoinnit oikein kunnolla. Vaikka sitten toppatakissa tai pilkkihaalarissa, ei auta mikään! Tasajako; Mies hoitaa nuo puuhommat, ja minä sitten sen enemmän sarjaan puutarhatyöt kuuluvan osuuden. Kuten kuvista näkyy, toinen on ollut jo hiukan ahkerampi. Vanhat kaapelikelat odottavat sitä isompaa inspistä. Mitä todennäköisemmin pääsevät toimittamaan pöydän virkaa.

Vanhan pihan viehätys on siinä, että maasta puskee mitä erilaisempia lajikkeita ja mitä uskomattomammista paikoista. Herää vain kysymys, missä on ne miljoona kukkasipulia, jotka ison mahani kanssa syksyllä kyykin maahan! Että ottaa päähän!