Aurinko paistaa ja ulkona tuoksuu kesä: Ei yhtään hullumpi päivä ollakseen ihan tavallinen tiistai!
Täällä on toivuttu hyvinkin vaiherikkaasta viikonlopusta, johon mahtui paljon hyvin suunniteltua ja aikataulutettua menoa, mutta (kuten elämään kuuluukin) myös niitä vähemmän kivoja yllätyksiä.
Perjantai oli jo yhtä juoksemista. Esikoinen piti kuljettaa musiikkileirilleen, ja olin haalinut itselleni illaksi vaikka mitä rästitöitä, joista ei sitten tietenkään kaksin kolmevuotiaan kanssa tullut yhtään mitään. Lauantain humputin naisporukalla Tampereella aamuvarhaisesta iltamyöhään – tai ainakin siihen viimeiseen junaan saakka. Sunnuntaiaamulle vekkarit viritettiin taas kukonlaulun aikaan, koska tarkoitus oli ehtiä käymään pääkaupunkiseudulla hoitamassa pari sovittua asiaa ja iltapäiväksi kiireesti takaisin pojan konserttia kuuntelemaan.
Ja puh ja pah! Vähän yli puolen välin pääsimme matkallamme, kunnes auton vaihteisto päätti lakata toimimasta. Siinä väsyneenä ja nälkäisenä ei kauheasti naurattanut, ja lopulta hinauspalvelu vei auton lähimpään merkkihuoltoon, ja me palasimme takaisin kotiin häntä koipien välissä. Lopputulos oli siis se, että auto pääsi lähemmäksi päämäärää, kuin me matkustajat.
Jos nämä takaiskut voisi jotenkin ennustaa, olisin kyllä varsin lyhyeksi jääneen yön jälkeen voinut nukkua pari tuntia pidempään ja jättää tuon viiden tunnin hukkareissun ihan vallan tekemättä. Lopulta tosin lohduttauduin sillä, että automatka olisi voinut tyssätä paljon pahemminkin, ja pääasia on, että me ihmiset olemme kunnossa. Mutta harmittaahan se silti. Vaikka käynti olisi ollut hyvinkin pikainen, tarkoitus oli kuitenkin moikata myös siskoni perhettä ja vierailua oli tietenkin kovasti odotettu.
No, iltapäivällä konsertin jälkeen isompi ketutus vaihtui harmitukseen, ja siihen samaan harmituksen harmaaseen massaan upposi myös MM-hopea. Eilinen menikin sitten asioiden uudelleenjärjestelyssä siinä määrin, että unohdin tyystin jopa koulun vanhempainillan, mutta onneksi Niilon luokkakaverin äiti kysäisi, josko poika menisi heille vanhempainillan ajaksi, ja kovalla kirityksellä sain kuin sainkin miehen ajoissa kotiin, ja pääsimme pojan kanssa lopulta niinkin hyvissä ajoin liikkeelle, että valitsimme kulkupeliksi fillarin. Ihan sattumuksetta ei tosin sekään reissu loppuun asti mennyt, mutta valitsin tilanteen lähestymistavaksi sunnuntaina toimineen ajatusmallin: Kun apuun ei tarvita ambulanssia, kaikki on lopulta ihan hyvin! 🙂
Toukokuu antaa parastaan ja ulkona on täysi kesä. Pienen flunssapotilaan kanssa yritänkin nyt nauttia niistä kaikista mahdollisista positiivisista jutuista, sillä uskon vakaasti että tästäkin saadaan vielä oikein hyvä viikko aikaiseksi!
Luumupuut kukkivat nyt parhaimmillaan ja ulkona odottaa muutama istutustyö. Taidan vetää kesämekon ylleni ja nauttia hiukan puutarhaterapiaa!
