Olkoonkin että talo näytti aika erilaiselta kun muutettiin tänne, tämä näkymä on viehättänyt ihan ensi hetkestä lähtien. Ja siitäkin huolimatta, että aina välillä mietin olohuoneen ja pianohuoneen välisten seinänpätkien purkamista, tykkään noista kaiken roinan alta löytyneistä lautaseinistäkin ihan älyttömästi. Ja niiden sisään kätkeytyvistä liukuovista, vaikei niitä oikeastaan koskaan käytetäkään. Ja vaikka mulla ei ollut pienintä hajuakaan, että tämä tila tulisi joskus näyttämään tältä, musta tuntuu, että just tältä sen pitikin näyttää. Vähän vinoja seiniä, ei niin kovin suoria kattoja  ja asioita jotka kertovat meistä jotka täällä asumme.

Jos jotain kuitenkin muuttaisin, niin vaihtaisin nyt nuo mustat renovat valkoisiin ja ehkä satsaisin uusiin sohviin, vaikka jälkimmäiset nyt ei tässä kuvassa näykään. Voisin myös kuvitella revitteleväni värikkäämmällä matolla, mutta olen kyllä ihan tyytyväinen näihinkin. Niin ja jos tuota kirjakaappia vielä valmistettaisiin, ostaisin varmaankin vielä yhden osan seinän toisella puolella olevan yksinäisen kaapin päälle.

Ai niin, niitä ennen kuvia löytyy esimerkiksi Kotini on linnani postauksesta.

Ihanaa viikonloppua!

Hassu juttu, miten jotkin päivät tai päivämäärät jäävät mieleen. Tai tapahtumat. Mulla ei esimerkiksi ole hajuakaan mitä tein syyskuun kolmantena vuonna 2019, mutta muistan tasan tarkkaan mitä tein syyskuun kolmantena vuonna 2008. Olin nimittäin ostamassa elämäni ensimmäisiä (ja viimeisiä) lastenvaunuja. Toki muistan päivän siitäkin, että on mieheni veljen syntymäpäivä, ja samalla reissulla käytiin juhlakalun kanssa pizzalla. Lasten vauvavuosilta on kuitenkin monta tärkeääkin päivämäärää hämärän peitossa, mutta tämä on jostakin syystä jäänyt mieleen. Syyskuun kolmas.

En tiedä johtuuko muistosta tai ehkä siitä, että ne lastenvaunut oli tarkoitus ostaa syksyllä. ”Sitten syksyllä vasta”, vaikka olisin halunnut ostaa ne jo kesällä. Mutta jotenkin mulla alkoi tänään syksy. Aamulla tuuli pyöritti niskaan keltaisia koivunlehtiä ja ilmassa on ihan erilainen koleus. Sade ja harmaus.

Niin, että tervetuloa syksy! Lastenvaunujen sijaan mietin tänään, mistä löydetään kivat, koon 43 talvikengät meidän vauvalle.

 

 

Kuvissa syy meidän likaisiin ikkunoihin.

Ystävän ehdottomat rapujuhlat kasvihuoneessa oli kieltämättä ideana ihana, mutta käytännön toteutus valitettavasti hankalampi. Eikä syynä ollut suinkaan ukkoskuurot, vaan ihan yksinkertainen tilanpuute. Nimittäin jos kasvariin vielä juhannuksen tienoilla mahtuikin isolla porukalla, on tilanne nyt täysin toisenlainen. Se on täynnä. Täynnä kukkia, vihanneksia, ruukkuja, koreja, istutuslaatikoita ja ennen kaikkea vihreää. Vähän kuin oma viidakko.

Viime kesänä kasvihuoneessa ei ollut suuria tomaatteja, eikä suuria daalioita. Myös chilien määrä oli huomattavasti pienempi, köynnöskasveista puhumattakaan. Nyt pohdin, että ensi kesänä tilanne voisi olla jotakin näiden kahden välistä. Tomaatteja kyllä, daalioita kyllä, köynnöksiä jopa ehkä enemmän, mutta muuten kohtuudella. En nyt koe, että tässäkään kesässä loppu olisi lajia, jota ahneella sanotaan olevan. Mutta ensi keväänä ei tarvitse ehkä kylvää viittätoista tomaatinsiementä ja pitää itsellä niistä yli puolia. Chilien suhteenkin vähempi riittää. Ihan vain huomioiden kulutuksen. Pelargonin pistokkaiden suhteen voisi myös jatkossa olla maltillisempi, ihan vain jos ei nyt aio kauppapuutarhuriksi ryhtyä.

Kasvihuoneen ahtaudesta huolimatta pidän viidakostani. Kaikesta vihreydestä ja vehreydestä sekä tietenkin kasvusta ja sen jokapäiväisestä ihailusta. Siitä, että voin mennä vain istumaan keskelle vihreää ja ihailla. Nollata pään ja huokaista huolten ja murheiden yli.
Tykkään siitä, että olen saanut itse tehdä, hoitaa ja hoivata. Itse kasvattaa ja ihmetellä. Ja ehkä tuo on just se seikka, jota kaipaan syksyllä ja talvella. Tai kunnes tammikuun lopulla työnnän ensimmäiset siemenet multaan, aloitan alusta ja kasvatan taas ihan liikaa taimia – vain koska tunnen siihen pakottavaa tarvetta.