Se oli joskus kesän loppupuolella, kun voivottelin ystävälleni pitkän syksyn ja talven ankeutta. Tuolloin ystäväni luetteli talvikauden kiintopisteet, joita oli oktoberfestit, Ultra Bran konsertti ja helmikuun ystävänpäiväbileet. Että kyllä me selvitään, kun tehdään kivoja juttuja ja juhlitaan tarpeeksi. Ja niin on muuten selvitty! Uskomatonta, että nyt siintää mielessä jo kiintopisteistä viimeinen, eli kunnon ystisbileet helmikuussa. Maaliskuussa alkaakin sitten jo kevät! 🙂  Tänään onkin pähkäilty kolmen naisen voimin, kuinka paljon ruokaviiniä pitää varata 50 hengelle, laitetaanko kattoon pinkkejä pompomeja jne. Niin kivaa kuin arki onkin, kaikenlaiset juhlat ja arjesta irrottautuminen tekevät kuitenkin elämästä elämää. Pitää olla niitä arjen suvantovaiheita, jotta juhla tuntuu juhlalta – ja toisinpäin. Ja ystäviä! Mihin joutuisinkaan ilman ihania supernaisia, joiden seurassa arki-illatkin muuttuvat juhlaksi!
Oivalsin tänään myös syyn jouluun ripustautumiseeni. Jos nimittäin olisin vielä eilen kynsin ja hampain taistellut jatkoaikaa joululle, nyt uskon pystyväni irrottautumaan tästäkin teemasta. Toki ihan loppiaiseen asti aion nauttia joulun tunnelmasta, mutta joulun loppuminen ei enää hirvitä. Katse on uudessa ja tulevassa, sillä alkanut vuosi tuo kyllä mukanaan uusia ilonaiheita ja uusia juhliakin.

Se mitä aion ehdottomasti napata päättyneestä vuodesta myös tulevaisuuteen, on juurikin oman ajan ja omien juttujen vaaliminen. Ja tästä pitää kyllä antaa eräänlainen sulka myös mieheni hattuun, sillä niinä hetkinä, jolloin lähtemisen sijaan halusinkin vain käpertyä itseeni, kotoa ulos työntäminen ja pieni potkiminen tulivat enemmän kuin tarpeeseen. Luulen, että klisee hyvinvoivasta äidistä ja hyvinvoivasta perheestä tuli viimeisen vuoden aikana todistettua useammankin kerran. Ja vaikka riittävä lepo, terveellinen ruokavalio ja liikunta ovatkin hyvinvoinnin peruspilareita, väittäisin, että sellainen elämisen mielekkyys voitelee kyllä jopa vihersmoothieta paremmin! 🙂
Niin, että nyt kun moni täyttää kalenteriaan vuoden alussa, kannattaa mukaan mahduttaa myös jotakin pientä extraa.♡

Tallenna

Kesäperjantaita!

Ajattelin tänään päästellä sisältäni jokusen ajatuksen blogiin, ikään kuin sieltä pinnan alta – tai pinnallisuuden alta. Olen nimittäin tässä kesän aikana erityisesti miettinyt tuota pintajuttua ja sitä, miten paljon se pikku raapaisu kertoo koko elämästä. Tänä kesänä olen tainnut kirjoittaa jopa historiallisen vähän postauksia, tai ainakin se tuntuu itsestäni juuri siltä. Välillä istun läppäri sylissäni ja mietin, että hitto vie, eikö mulla ole oikeasti mitään kirjoitettavaa, kunnes tajuan, että jotkin asiat ja hetket pitää elää, eikä muutta sisällöksi. Sillä onhan se oikean elämän sisältö huomattavasti blogin sisältöä tärkeämpää. Eikö? Ehkä juuri tästä syystä se kamera unohtuu ottaa esiin niissä ”spesiaalimmissa” tilanteissa. Silloin kun vietetään niitä arjen vapaahetkiä, ollaan tuulettumassa tai muuten vain ystävien seurassa. Silloin kun eletään ihan täysillä.

Olen siis nauttinut kesästä. Kesätuulesta, porottavasta auringosta, sateesta, mansikoista, herneistä, ja jopa villasukkakeleistä. Välillä olen miettinyt, että pitäisikö tänne kirjoittaa myös jotain sieltä pinnan alta. Kertoa kenties keväällä omaksumastani ”kauneusruokavaliosta” tai kirjoittaa siitä huolesta, jota tuntee läheisen terveydestä. Vai sittenkin siitä ilosta, jota syksyllä alkavat opinnot aiheuttavat? Tai entä siitä kyhmystä, jonka koepalatuloksia yhä odottelen?

Mulla on ollut aina aika selvä linja, mitä tulee blogiin ja yksityisyyteen. Vaikka täällä jonkin verran olen omaa sielunmaisemaani raotellut, olen silti aika tarkka siitä, mitä kerron muiden asioista. Itse asiassa ne ei mielestäni kuulu blogiini ollenkaan. On se sitten läheisten terveyttä tai sairautta,  tai ihan vain kuvia. Ei ole minun asiani riepotella juttuja julki. Tuollaiset asiat eletään ja käsitellään siinä blogin ulkopuolelle jäävässä elämässä. Ei blogin sisältöä, vaan elämän sisältöä. Ja ehkä se sama pätee niihin omiinkin juttuihini. Ehkä ne vain haluaa elää itse ensin, ennen kuin elämänsä antaa muiden riepoteltavaksi. Nimittäin niin paljon kuin uskonkin hyvyyteen, ei se valitettavasti riitä. En voi pakottaa muita samaan ajattelutapaan.

Pinnallista vai pinnallista? Myönnän olevani jatkuvasti varovaisempi, mitä tulee bloggaamiseen ja siihen, mitä elämästäni kerron. Jopa siinä määrin, että mietin välillä, onko tämä se mun juttu enää ollenkaan. Mutta onko se pinnallisuutta, vai vain tervettä itsesuojelua? Tässäkin, sinun ja minun mielipiteet voivat olla hyvin erilaiset. Ja sekin on OK. Mielipiteeseen kun on oikeus, ja muiden mielipiteistä ei saisi välittää. Tärkeintä on itse tietää sydämessään, miten asiat ovat.

Vaikka itse haluankin kirjoittaa positiivista blogia, on tämä sivu kuitenkin kaikkien löydettävissä, ja tänne pystyy kuka vain kaatamaan sen pahan olonsa. Kyllä, juuri minun harteilleni. Ja uskokaa pois, joskus pidän sitäkin ihan hyvänä juttuna. Että joku voi kipata pahan olonsa kommenttiboksiin sen sijaan, että kumoaisi sen vaikka lastensa niskaan. Mutta jossain menee kuitenkin raja, ja se raja on kuin veteen piirretty viiva. Nimittäin ihminen minäkin olen, ja jonakin päivänä joku juttu saattaa satuttaa paljon enemmän kuin toisena. Koska on se oikea elämä. Ne oikean elämän jutut, ilot ja surut.

Onko kauhean raukkamaista kertoa, että pelkää? Pelkää sitä, että joku satuttaa liian paljon. Kuten silloin kun vuosien pettymysten jälkeen odotimme vihdoin toista lastamme, ja joku toivoi vielä syntymättömän vauvan kuolemaa. Onko raukkamaista olla ihminen ja suojella itseään? Nimittäin oikeasta elämästä vielä voi karsia ne ikuiset ilkeilijät pois, mutta kommenttiboksista ei.Blogia ja blogaamista voi kai rakastaa. Voi olla hiljaa sisällään ylpeä siitä, mitä on saavuttanut. Sellaiseen suomalaiseen vaatimattomaan tapaan. Mutta elämää pitää rakastaa enemmän. Eikö niin? Sitä ihan oikeaa, joka ei koskaan ikuistu kuvaan tai blogitekstiin. Sitä joka on joskus kyyneleinä poskilla, ja tai pilkkeenä silmissä. Ehkä nauruna kesäillassa. Sitä, joka jaetaan niiden läheisten kanssa – rosoineen ja sileine pintoineen. En tiedä saitteko ajatuksestani kiinni, tai sainko itsekään. Ehkä tämän päivän asiani olikin noin yksinkertaisuudessaan, että muistetaan elää. Elää jokaista hetkeä, ja nauttia jokaisesta hetkestä. Tallentaa kameran sijaan elämää myös sydämeen.
Niin, ehkä MEMENTO VIVERE olisi sopinut otsikoksi huomattavasti paremmin!

Ihanaa viikonlopun aloitusta. Muistakaa elää! Niin, ja syödä herneitä!!!