Maanantaita!

Meillä on vietetty tänään vapaapäivää neuvolareissua lukuunottamatta. Olinkin juuri kehuskellut, ettei meillä ole sairasteltu aikoihin, ja eikös tuo nuorimmainen heti saanut jonkin kröhän ja nuhan. Kuumetta ei onneksi ole, mutta yritetään nyt tässä kohtaa työntää tautia heti takaisin, ettei vain pahempaa tulisikaan. Eli lepoa ja juhlista toipumista. Rokotus jäi flunssan vuoksi tänään saamatta, mutta ehtiipä tuon myöhemminkin.

Viikonloppu meni juhlia järjestäessä ja juhliessa, ja vaikka se tiptop talvisiivous jäikin vielä tekemättä, niin tuli tehtyä sellainen semisti tiptop siivous. Kumpa vain siitä saisi säilytettyä edes puolet ensi viikonlopulle. Ei nimittäin ole siivotun kodin voittanutta.

Leivoin eilen myös synttäripullat, mutta kakun tilasin taas luottoleipuriltani Tiinalta. Tällä kertaa toteutuksen suhteen vapaat kädet, kun päivänsankarilla ei ollut mitään spesifiä toivetta. Paitsi rusetti. Ihana ylläri, kun kakun päältä löytyi vaaleanpunaiset balettitossut. Mä tykkään itse kyllä jauhopeukaloida, mutta nämä kakkujutut ei vaan ole mun juttuja. Niinpä mä olen ajatellut, että taas yhdestä vuodesta äitinä olen ansainnut sen, että joku muu tekee sen synttärikakun. 😀

Tuntuu jotenkin hassulta, että vuosikausia meillä juhlittiin lasten synttäreitä niin, että lapsivieraita ei siskoni lapsia lukuunottamatta (jotka hekin pääsevät harvoin paikalle) ole ollut. Ja nyt viimeisen parin vuoden aikana vierasporukkaan on tullut lapsi toisensa jälkeen. Se tuntuu jotenkin ihan hassult, koti täynnä vauvaa ja taaperoa. Ja samalla kun katsoo tuoreiden vanhempien haparoivia ensikosketuksia vanhemmuuteen, omat lapset ovatkin jo kauhean isoja. Tai ei nyt kauhean isoja, mutta tiedätte mitä tarkoitan. Mutta ihanaa kun saa vielä välillä sylitellä noita pikkuisiakin. Onhan ne suloisia, vaikka itselle juuri tämä elämäntilanne tuntuukin nyt just jo ihan passelilta. Ja samalla herkistyin tänään siellä neuvolassa. Liki kymmenen vuotta siellä on käyty, samassa paikassa lastenneuvolassa ja äitiysneuvolassa. Ja ihan kohta on sekin jo takanapäin. Sitä kun on oppinut jo kaikki leikkipaikan lelutkin tuntemaan. Mutta parempaa palvelua ei olisi mistään voinut saada. Vaikka julkista terveydenhuoltoa nyt paljon parjataan, niin tässä kylässä ainakin neuvolat toimivat hyvin. Ja varmasti suurin tekijä on terveydenhoitajien ammattitaito ja halu tehdä työnsä hyvin. Meillä on Suomessa loistava neuvolatoiminta ja toivottavasti se saa jatkossakin toimia yhtä hyvin. Ollaan aika onnekasta kansaa tässä suhteessa!

Äitini neuloi Klraallle nuo ihanat tossusukat synttärilahjaksi. Meidän lapset on tottuneet käyttämään villasukkia ja onneksi mummu on taitava jalostamaan näitä vaatekappaleita. On ollut kätyriä, pokemoneja ja sateenkaaria. Nämä on silti ehkä kaikkein kauneimmat. Tosin toisessa kantapäässä on jo kiva klöntti sellaista helmimassaa. Ja saman muotoinen klimppi myös keittiön matossa. Illalle ohjelmaa… 😀

Ripustin olohuoneen seinään vaihteeksi vähän peilejä. Tuo lautaseinä on niin näppärä, kun siihen ei jää naulanreikiä, kun naulat lyö aina lautojen väleihin. Voi sitten muuttaa mieltään vaikka vähän useamminkin. 🙂 Nyt noi näyttää vaihteeksi ihan kivoilta. Ja ehkä joku pieni pöytä vielä tuohon alle.

Tuntuu tuo pakkanen tänään paljon purevammalta kuin viime viikolla. Kylmä viima ja luntakin pölyttää taas mukavaa vauhtia. Ihan kivakin hipsiä villasukissa tämäkin ilta.

Ihanaa uutta viikkoa!

Perjantaita!

Voihan vimpeli, se lupaa sunnuntaille upean aurinkoista talvipäivää. Ei muuten, mutta olin jotenkin ajatellut että sellainen harmaa pyry olisi vähän armollisempi tällaisen talvikodin suhteen. Valon lisääntyessä ja päivien pidetessä ainakin itselleni tulee aina sellainen olo, että tekisi mieli puunata koko koti lattiasta kattoon. Ja kai se vähän niinkin on, että kun poltetaan kynttilöitä ja lämmitetään puilla, niin kyllä ne ikkunat vaan puolessa vuodessa vähän tummuukin. Mietin hetken, että jos olisi perjantai kunniaksi kiristänyt nutturan tiukalle, ja ryhtynyt oikein kunnolla puunaamaan paikkoja, mutta taidan siirtää tätä operaatiota vielä vähän pidemmälle. Ja on kai ne synttärivieraat joskus aiemminkin likaisia ikkunoita nähneet. Mikäli eivät, niin voi sitten olla jo korkea aikakin.

Niin mä vain löysin eilen itseni sieltä kahvakuulasta ja pakko sanoa, että olihan se taas vaan niin uskomattoman ihanaa. Vaikka niin olisi ollut lasten kanssa hiihtäminenkin, mutta onneksi lunta näyttää riittävän vielä joksikin aikaa. Tänään on ihan vain koti-ilta, tai koti-ilta ainakin siitä lähtien kun saadaan poika treeneistä kotiin. Sitten joku kiva perjantai-illan iltapala kuten vaikka pitsa voisi just nyt toimia. Ja sitten  ajoissa nukkumaan. Lauantaisin pitää nimittäin virittää vekkari, jotta ehditään ajella Klaaran tanssitunnille, mutta onneksi ei ihan arkiaikaisin.
Ja hei, mä just tutkin, että olen tänä vuonna valvonut vain neljä kertaa yli ilta kympin. Ja ainakin yhtä monta kertaa mä olen nukahtanut jo ennen yhdeksää. Ja tällainen mä olin ennen lasten syntymää. Saatoin mennä illalla kahdeksalta nukkumaan ja nousta aamulla viideltä – joskus aikaisemminkin. Se on jotenkin mulle luontainen rytmi. Kymmenisen vuotta meni sitten siten, että piti saada sitä ”omaa aikaa” iltaisin kun lapset meni nukkumaan. Mutta kyllä mä olen enemmän oma itseni just näin. Arkena ja viikonloppuna, illan torkkuna ja aamun virkkuna.

Tämän viikonlopun iloja on myös nuo ensimmäiset sipulikukat. Krookus, helmililja ja perunanarsissi. Pieniä lupauksia keväästä. Näiden avulla jaksaa nauttia talvestakin, kun ei tarvitse hätiköidä lumien sulamisen kanssa. Löysin tosin pussillisen kylvömultaa ja taimipottiprässin, ja ihan pikkuisen alkoi sitäkin multasormea jo syhyttämään!

Maljakossa on yhä viime viikonlopun tulppaanit, vähän nahistuneet tosin jo. Uusi kimppu pitäisi jostakin metsästää, ja sitten varmaan miettiä, että pitääkö kääräistä hihat ja ryhtyä leipomaan. Mutta sitä vasta huomenna. Nyt rennon perjantain kimppuun!

Heippa ihanat, mitä kuluu? Mä olen kuulostellut itseäni tänään oikein urakalla ja kahdestakin syystä. Toinen on se, että mun vauvani täyttää tänään 6-vuotta ja vaikka se ihan älyttömältä tuntuu, pitää tietenkin hyväksyä, että niin se aika vain kuluu. Ja samalla kun lapsille kertyy ikää, sitä kertyy tietenkin myös itselleni, puolisolleni, vanhemmilleni, isovanhemmille ja ihan kaikille. Ja kun ajan kulkua alkaa liiaksi ajattelemaan se laittaa aina vähän mielen herkäksi. Mitä kaikkea olisi pitänyt silloin tai kunpa olisinkin. Tiedätte ehkä tunteen? Mutta jumiin ei saa jäädä menneiden vatvomisessakaan vaan keskittyä tähän hetkeen. Se mikä jäi silloin jäi silloin. Tärkeintä on nyt ja tässä.

Toinen syy syvälliseen itsetutkiskeluuni (jota toki harjoitan ihan joka päivä, ja jonkun mielestä liikaakin) on Jenny Belitz-Henrikssonin Uuteen nousuun -kirja. Vaikka kirjaa markkinoidaan oppaaksi pysyvään elämäntapamuutokseen, niin suosittelen niillekin, joille moinen projekti ei välttämättä ole millään tavalla ajankohtainen tai tarpeellinen. Itse asiassa otin kirjan itsekin kuunteluun ihan uteliaisuudesta, mutta yllätyin siitä, miten iloiseksi tulin kirjan ajatuksista. Siitä, mitä hyvinvointi oikeasti on ja miten pinttyneet harhaluulot helposta laihduttamisesta ja kuntokuureista joutaisi romukoppaan. Kirja käsittelee rehellisen hienosti tunteita kuten pelkoa ja häpeää. Sitä, miten suurin este korviemme väli terveelliselle elämäntavalle yleensä on. Itse en edes saanut mitään kipinää mihinkään muutokseen, vaan oikeastaan tuli sellainen tunne, että asiat on just nyt aika hyvin. Ja se jos mikä on tosi iso oivallus!

Mutta siis suosittelen lukemaan tai kuuntelemaan (ainakin Bookbeatilta löytyy) tuon kirjan!

Meidän olkkari-pianohuone on muuttunut nyt kuluneella viikolla kodinhoitohuoneeksi, koska kuivausrummun tehtyä lakon, otollisin paikka pyykinkuivaukseen on tässä. Silti karsiva käteni on yltänyt myös tähän tilaan. Ehdottomasti keveämpi ja keväisempi fiilis, vaikka joulutähdet vielä ikkunoissa saavatkin roikkua. Mulla on myös tusinan verran hyasintteja vielä joululta jäljellä. 🙂

Tämän illan ohjelma on vielä aika avoin, sillä ajattelin, että nyt mennään päivänsankarin toiveilla. Kahvakuula polttelisi, mutta jos pieni superhiihtäjäni haluaakin kanssani ladulle, olen valmis vaihtamaan kuulan reippaaseen sivakointiin raikkaassa ulkoilmassa. Eipä sitten tarvitse vuosien päästä miettiä, että kunpa vain olisin silloin, kun lapset olivat vielä pieniä. Enkä tarkoita, etteikö se omakin aika olisi tarpeellista. Mitä pienemmät lapset, sitä tärkeämpää on, että äidilläkin on omat hetkensä! Nyt vain käsillä ovatkin jo ne vuodet, kun liikuntaa voi helposti harrastaa myös yhdessä. Ja sekin pitää hyväksyä, että vaikka itsestä se tuntuisikin kivalta, niin aina niitä lapsia ei kiinnosta. 😀

Näin tammikuussa tuntuu, että kaikki talon lahjapaperit ovat laatua ”joulu”. No, vanhoille tapetinpaloille hyötykäyttöä!

Lumisen kaunista torstai-iltaa! Huomenna on jo perjantai eli viikonlopun aatto. 🙂