Jos tuossa tulikin viime viikolla oltua tehokas kotitöiden ja siivousten osalta, niin tuo vappuviikonloppu otettiin kyllä koko rahalla takaisin. Toisaalta välillä kuuluukin nauttia, eikä ihan koko ajan suorittaa. Ilo huomata, miten tämäkin taito kehittyy vuosi vuodelta paremmaksi. Tänään maistuikin sitten jo puutarhahommat erityisen hyvältä. Nyt on daaliat laitettu esikasvamaan ja viimeisetkin koulinnat suoritettu.

Fillarikilometrejä kuitenkin tuli viikonloppuna ihan kivasti, joten ei tässä nyt ihan Ellun kanoina olla vain syöty ja makoiltu. Joskin illat ovat venähtäneet normaalia pidemmiksi, kun innostuttiin katsomaan Karppia Yle areenasta. Toukokuun alkaminen oli säiden puolesta vähän pettymys. Odotin tietty heti aurinkoa ja lämpöä, mutta täällä sää parani vasta sunnuntaina iltapäivällä. Ja sitten olikin kaunista, ai että! Tälle viikolle onkin jo suuret suunnitelmat maantieajon suhteen. Tai oikeastaan koko kesälle! Kesäsuunnitelmat sinänsä on tänä vuonna vähän erilaisia, mutta onneksi on asioita, joita voi tehdä vaikka moni juttu onkin peruttu.

Meillä juhlitaan tänään täysi-ikäistä. Nimittäin siitä tuli kuluneeksi 18 vuotta kun tavattiin tuon mun partanaaman kanssa. Silloin tosin oli siloiset posket molemmilla. Mutta joo, puolikas elämästä on kuljettu nyt yhdessä. On ollut ylä- ja alamäet, uhmaikä ja murrosikä. Toivottavasti myös monta kriisiä, vaihdevuodet ja kuumat aallotkin vielä edessä. Ostettiin kaupasta laatikollinen PusPus-lakuja juhlan kunniaksi. Melkein romanttista! 💕

Ai niin, sitä piti sanoa, että nuo ruokakaupasta ostamani pionit olivat siis aika kireän pinkkejä, kunnes auetessaan saivat ehkä maailman kauneimman sävyn. Toinen kolmikko jo menossa.

Hääpäivä. Yhdeksäs jo laatuaan, mikä tarkoittaa muuten sitä, että kohta 16 yhteisestä vuodestamme, olemme olleet jo yli puolet naimisissa! Jäinkin pohtimaan, että olenko kenties jo vanha, kunnes muistin miten nuori olin silloin kun tämä tapahtumasarja sai alkunsa. Olen siis yhä nuori, mutta en vain niin nuori kuin silloin!

Muisteltiin tänään sitä, miltä elämä näytti yhdeksän vuotta sitten. Juhlimme esikoisen kastejuhlaa, ja nämä naimakaupat hoidettiin siinä sivussa. Yllärinä kaikille niille vieraille, jotka olivat änkeneet itsensä vanhempieni olohuoneeseen. Ja kenenkään ei pitänyt tietää, mutta voin kai tässä kohtaa jo paljastaa, että äiti kyllä tiesi. Kuten aina, elämän kiperät mutkat ja tiukat käännökset puhutaan halki äidin kanssa. Niin tein myös tuolloin. Tunnustin tänään tämän asian jopa puolisolleni. Sen, että kaikki perustuu sittenkin petokselle! Uskon kuitenkin, että pääsemme yli myös tästä.

Kukkakuva on vanha, sillä en saanut tänään kukkia. Ja hyvä niin, sillä kaikkien näiden vuosien jälkeen olen vihdoin saanut opetettua puolisolleni, että kukat sinänsä eivät ole se juttu. Niiden pitää myös olla kauniita. Jos saatavilla ei ole kauniita kukkia, ei kannata vaivautua. Tuo kuvan kimppu onkin osoitus mieheni kukkienostotaidosta silloin, kun hän pääsee kunnon kukkakauppaan. Aika hyvä, sanoisin!
Ja ihan tyhjin käsin en kuitenkaan jäänyt, sillä työmatkatuliaisina tuli tänään kulmakynä ja punainen huulipuna. Niin ja pullo viiniä! Oma lahjani olikin sitten vaatimattomasti siisti ja lämmin koti, valmis ruoka ja hengissä pidetyt lapset. Johan sitä on siinäkin ja vieläpä kunnon Mad Men -henkeen!

Yhä taistellaan flunssaa vastaan, mutta viikonloppuna aion ottaa käyttöön sekä viinin, että huulipunan. Ehkäpä sitä voisi jopa tanssahdella kaikkien näiden vuosien kunniaksi. Ja hei, ensi vuonna tulee se täysi kymmenen täyteen! Siinäpä olisikin aihetta juhlaan!

Sanovat, että torstai on toivoa täynnä. Pidän ajatuksesta.

Suloista iltaa!

Tallenna

4. päivä toukokuuta oli vuonna 2002 lauantai. Olin 18-vuotias, vasta täysi-ikäiseksi kasvanut tyttönen, joka oli lähdössä viettämään iltaa paikalliseen ravintolaan (siihen ainoaan ”yökerhoon”) kahden kaverinsa kanssa.

Muistaakseni tuolloinkin oli aika lämmin ja keväisen aurinkoinen päivä. Kolmen tytön voimin kokoonnuimme kaverini tädillä, jossa tarkoitus oli alkuillan vahtia koiranpentuja. Muistan hyvin, etten tuolloin voinut juoda siideriä ystävien tavoin, koska pelkäsin niin kovasti lihoavani. Siinä meikkaamisen ohessa muistan myös tehneeni sarjat penkkidippejä, jotta käsivarteni eivät vain missään tapauksessa höllyisi ikävästi.

Minulla oli farkkuhame, valkoinen äidin ostama hiaton pusero ja äidiltä lainatut mustat sandaalit. Lisäksi pieni musta laukku, johon ei mahtunut Ericcsonin mohlo kännykkä, jota jouduin käyttämään kun omani (vain pikkuisen pienempi Nokialainen) oli rikki.
Myöhemmin illalla äitini kuljetti meidät ravintolaan, ja ilta oli aika lailla hyvin samanlainen, kuin olivat olleet jo monet lauantai-illat tähän asti. Sitä se täysi-ikäisyys teetti. 🙂

Pienellä paikkakunnalla (jollaiselta itsekin olen siis kotoisin) tunnistaa kyllä, jos ravintolassa on ulkopaikkakuntalaisia. Ja olihan siellä. Sellainen pitkä poika ystävineen, joka katsoi aina suoraan silmiini, kun kuljin ohi. Loppuillasta poika pyysi minua tanssimaan, ja kun tein lähtöä ystävieni kanssa, hän tuli vielä narikkaan asti ja kysyi onko minulla mahdollisesti kännykkää. Jep, tuohon aikaan sekään ei ollut kai itsestäänselvyys. Poika pyysi puhelinnumeroani, ja siinä kun aloitin numeroiden luettelemisen, iskikin kauhea paniikki. Että antaako sitä nyt puhelinnumeroaan ventovieraalle?! Arvoin hetken, josko olisin sanonut viimeiset numerot väärin, mutta jostain syystä kerroin ihan oikean numeroni, ja vielä ennen kuin nukahdin tuona yönä, sain pojalta tekstiviestin.

Pukeutumistyylini, ajatusmaailmani, puhelimeni, jopa ystäväni – ja melkein koko muu elämäni – on tuon illan jälkeen muuttunut valtavasti, mutta kaksi asiaa on yhä jäljellä. Se sim-kortti silloisesta puhelimestani, ja sitten se poika. Nykyisin tosin ehkä enemmänkin mies, lasteni isä.

Neljääntoista vuoteen mahtuu paljon. Hyviä päiviä, iloisia aikoja, onnellisia hetkiä. Tosin paljon itkua, surua, pettymystä ja monia muita negatiivisia tunteita. Suhteemme ja perheemme ei koskaan saanut ihan sitä siunausta, jota olisin toivonut, mutta ehkä yhdessä kohdatut koettelemukset onkin tarkoitettu vahvistamaan, ei erottamaan. Aikuiseksi kasvaminen aiheuttaa sekin kasvukipuja, ja silloin kun kasvetaan aikuisiksi yhdessä, kivutkin koetaan yhdessä.

Neljätoista vuotta sitten olisin tuskin uskonut koskaan muuttavani siihen vielä pienempään naapurikuntaan, asuvani punaisessa tuvassa ja olevani kahden lapsen äiti jo ennen kuin täytän kolmekymmentä. Mutta elämä kuljettaa omia polkujaan, niinhän se vain menee.

Aurinkoista helatorstainaattoa kaikille!