”Tällä kertaa kaikki muuttuu…”
”Oon ollut tosi tyhmä ja ymmärrän sen nyt. Mutta lupaan, ettet enää koskaan joudu kärsimään”
”Mä muutun, lupaan!”
”Nyt laitan asiat kuntoon, saatpa nähdä!”

Nämä ja tuhannet muut tyhjät lupaukset olet vuosien varrella kuullut. Jo vuosia olet järjelläsi ne myös tyhjiksi ymmärtänyt, mutta ihmisellä on luontainen taipumus uskoa asioiden paranevan. Luontainen taipumus kuitenkin ajatella toisesta ihmisestä hyvää. Varsinkin kun kyse on läheisestä, rakkaasta ihmisestä.

Entä kun yksikään tuhansista lupauksista ei toteudu? Sanat jäävät helisemään tyhjinä ja onttoina. Tämäkään kerta ei muuttanut mitään, kaikki on kuten ennenkin. Mutta silti tulee uudet lupaukset, tai oikeastaan ne samat, mutta tällä kertaa täynnä uutta toivoa ja uutta uskoa. Ehkä tällä kertaa se toinen ihan oikeasti tarkoittaakin sanomaansa, ja jos et usko, mitä sitten käy? Näet, miten paljon toinen on pahoillaan, pyytelee anteeksi, soimaa itseään… Olisi sydämetöntä olla uskomatta, antamatta uutta mahdollisuutta. Eikö?

Joka kerta tajuat menneesi lankaan. Alat pitämään itseäsi typeränä ja tyhmänä. Helppona narrattavana, joka uskoo kaiken. Mietit mikä sinussa on vikana. Löydät läjän syitä itsestäsi, et selvästikään ole muutoksen arvoinen. Kenties pyydät liikaa, vaadit toiselta mahdottomia? Ehkä olet ansainnut pettymyksesi omalla käytökselläsi? Kun asiaa tarpeeksi kääntelee, vika todella on sinussa itsessäsi.

Mutta samaan tapaan kuin järjen ääni varoitteli tyhjistä lupauksista, se kuiskii välillä korvaasi, ettei vika ole sinussa. Että olet tyhjiä lupauksia arvokkaampi, ansainnut jotakin parempaa. Ymmärrät, että uskominen suureen muutokseen vaatii pieniä tekoja – jonkinlaisen todisteen edistymisestä. Ja, kun mitään ei tapahdu, asiat avautuvat eteesi uudessa valossa.

”Aina pitää yrittää loppuun asti, ei saa luovuttaa.”
”Lopussa kiitos seisoo, ja sitkeys kyllä palkitaan.”

Näin meille opetetaan jo lapsena, mutta kenen loppua pitää odottaa? Kenen sitkeydestä oikeastaan on edes kyse? Kuinka monta kertaa ihmisen pitää pettyä, syyttää itseään ja antaa anteeksi? Kenen paha olo ja syyllisyys on etusijalla?

Niin kaunis kuin ajatus muutoksesta voikin olla, se menettää lopulta hohtonsa, ja ymmärrät, että kaiken sen ajan ja energian, jonka olet haaskannut haaveisiisi, olisit voinut käyttää elämiseen: Toteuttaa muita unelmia, sekä suojella itseäsi tyhjiltä lupauksilta ja turhilta pettymyksiltä.

Koska jossain kohtaa totuus valkenee sinulle. Tajuat asioiden muuttumattomuuden ja huomaat, että se tekee paljon kipeämpää kuin petetyt lupaukset. Ja se sattuu eniten juuri siitä syystä, että ymmärrät itse satuttaneesi itseäsi kaikkein eniten. Kun lopulta anelet anteeksiantoa itseltäsi, ymmärrät, että se loppu tarkoitti juuri tätä.

Se, että päästää irti, ei automaattisesti tarkoita luovuttamista. Joskus asioiden todellinen tila pitää vain hyväksyä ja jatkaa elämää eteenpäin. Eikä loppukaan koskaan ole pelkästään loppu. Samaan aikaan se on aina jonkin uuden alkua, ja joskus uusi voi olla parempaa, kuin vanha. Se mahdollisuus kannattaa ainakin katsoa!

Tänään piti päästää ulos nämä ajatukset. Ulkoilutin myös pellavamekkoa, jolla juuri ja juuri aamulla tarkeni nahkatakin ja ison huivin kanssa. Hurrr, kun oli kylmä!

Toivorikasta torstaita!

Tallenna

4. päivä toukokuuta oli vuonna 2002 lauantai. Olin 18-vuotias, vasta täysi-ikäiseksi kasvanut tyttönen, joka oli lähdössä viettämään iltaa paikalliseen ravintolaan (siihen ainoaan ”yökerhoon”) kahden kaverinsa kanssa.

Muistaakseni tuolloinkin oli aika lämmin ja keväisen aurinkoinen päivä. Kolmen tytön voimin kokoonnuimme kaverini tädillä, jossa tarkoitus oli alkuillan vahtia koiranpentuja. Muistan hyvin, etten tuolloin voinut juoda siideriä ystävien tavoin, koska pelkäsin niin kovasti lihoavani. Siinä meikkaamisen ohessa muistan myös tehneeni sarjat penkkidippejä, jotta käsivarteni eivät vain missään tapauksessa höllyisi ikävästi.

Minulla oli farkkuhame, valkoinen äidin ostama hiaton pusero ja äidiltä lainatut mustat sandaalit. Lisäksi pieni musta laukku, johon ei mahtunut Ericcsonin mohlo kännykkä, jota jouduin käyttämään kun omani (vain pikkuisen pienempi Nokialainen) oli rikki.
Myöhemmin illalla äitini kuljetti meidät ravintolaan, ja ilta oli aika lailla hyvin samanlainen, kuin olivat olleet jo monet lauantai-illat tähän asti. Sitä se täysi-ikäisyys teetti. 🙂

Pienellä paikkakunnalla (jollaiselta itsekin olen siis kotoisin) tunnistaa kyllä, jos ravintolassa on ulkopaikkakuntalaisia. Ja olihan siellä. Sellainen pitkä poika ystävineen, joka katsoi aina suoraan silmiini, kun kuljin ohi. Loppuillasta poika pyysi minua tanssimaan, ja kun tein lähtöä ystävieni kanssa, hän tuli vielä narikkaan asti ja kysyi onko minulla mahdollisesti kännykkää. Jep, tuohon aikaan sekään ei ollut kai itsestäänselvyys. Poika pyysi puhelinnumeroani, ja siinä kun aloitin numeroiden luettelemisen, iskikin kauhea paniikki. Että antaako sitä nyt puhelinnumeroaan ventovieraalle?! Arvoin hetken, josko olisin sanonut viimeiset numerot väärin, mutta jostain syystä kerroin ihan oikean numeroni, ja vielä ennen kuin nukahdin tuona yönä, sain pojalta tekstiviestin.

Pukeutumistyylini, ajatusmaailmani, puhelimeni, jopa ystäväni – ja melkein koko muu elämäni – on tuon illan jälkeen muuttunut valtavasti, mutta kaksi asiaa on yhä jäljellä. Se sim-kortti silloisesta puhelimestani, ja sitten se poika. Nykyisin tosin ehkä enemmänkin mies, lasteni isä.

Neljääntoista vuoteen mahtuu paljon. Hyviä päiviä, iloisia aikoja, onnellisia hetkiä. Tosin paljon itkua, surua, pettymystä ja monia muita negatiivisia tunteita. Suhteemme ja perheemme ei koskaan saanut ihan sitä siunausta, jota olisin toivonut, mutta ehkä yhdessä kohdatut koettelemukset onkin tarkoitettu vahvistamaan, ei erottamaan. Aikuiseksi kasvaminen aiheuttaa sekin kasvukipuja, ja silloin kun kasvetaan aikuisiksi yhdessä, kivutkin koetaan yhdessä.

Neljätoista vuotta sitten olisin tuskin uskonut koskaan muuttavani siihen vielä pienempään naapurikuntaan, asuvani punaisessa tuvassa ja olevani kahden lapsen äiti jo ennen kuin täytän kolmekymmentä. Mutta elämä kuljettaa omia polkujaan, niinhän se vain menee.

Aurinkoista helatorstainaattoa kaikille!

No niin. Vaput on vappuiltu ja toukokuu käynnistetty. Jotenkin aika kesää edeltävä fiilis, sellainen hassu kutina mikä tuli aina lapsenakin, kun koulussa vedettiin viimeisiä viikkoja. Aamuisin saa herätä auringonpaisteeseen, ja ikuisen tulen ylläpitämisen sijaan, välillä voi jopa avata ikkunat ja tuuletella kotia raikkaalla ulkoilmalla. Villasukista tuskin luovun vieläkään edes kesällä, mutta tuntuuhan se aika kivalta, kun puiden polttamisen sijaan kotia lämmittääkin ihan vain aurinko!

Laskeskelin tässä mitä kaikkea sitä onkaan kalenterissa ennen kesäkuuta. Ihan kivoja juttuja. Ennen koulujen päättymistä lapsilla on enää ainoastaan neljä maanantaiaamua, ja itsellenikin osuu ennen lomia vain yksi koulukuljetusviikko. Toisaalta näin keväällä kalenteri täyttyy välillä vähän liikaakin, ja muistettavia juttuja tahtoo olla enemmän, kuin aivokapasiteettini jaksaa käsitellä. Eilen illalla nautiskelin juuri pihatöistä, ja ihmettelin, että onpas ihanaa, kun on aikaa paneutua välillä näihinkin juttuihin. Sitten soi puhelin. Olin tyystin unohtanut, että itse asiassa sillä hetkellä pitikin olla jossain ihan muualla.

Tästä päivästä muodostui jonkinlainen juoksevien asioiden päivä. Paitsi, että olen naputellut sormet kuumina tietokonetta, olen myös ehtinyt käymään passikuvassa, apteekissa, vakuutusyhtiössä ja puhunut puhelimessa niin automaatin, kuin ihan oikeiden ihmistenkin kanssa. Silti takaraivossa koputtelee tunne siitä, että jotain tärkeää on myös unohtunut.

Ihastelin juuri eilen kaverin moniväristä kuulakärkikynää, jolla kuulemma värikoodaa kalenterin näppärästi, ja tajusin, että elämäni kaipaa yhtä kipeästi jonkinlaista organisointia, kuin kotini tehokasta KonMari -raivausta. Paitsi että kaikki tuntuu aina olevan hukassa, myös muisti tekee tepposia tasaisin väliajoin. Sen sijaan, että omistaisin eri värisiä kyniä (saati käyttäisin niitä), tyydyn usein riemuitsemaan siitä, että käden ulottuvilta ylipäätään sattuu löytymään kynä juuri silloin kun sitä kipeästi tarvitaan. Ja kyllä, ihmettelen tätä elämän sekamelskaa siitäkin syystä, että olin ennen lapsi joka liimasi koulupöytäänsä kaiken sinitarralla, jotta tavarat pitäisivät millimetrin tarkan järjestyksensä!

Sanotaan, että kiire on organisoinnin puutetta ja myönnän väitteen täysin mahdolliseksi. Itse ainakin voin rehellisesti kohottaa räpyläni ilmaan ja tunnustaa, että jonkinlainen organisoinnin puute on suurin syy stressiin ja ikuiseen (muka)kiireeseen. Mutta olen tuskin ainoa. Viimeistään paljon puhuttu metatyö kiristää monen hermoja, ja tuntuu, että elämä koostuu vain pienestä silpusta jonka muistaminen ja yhteensovittaminen ajavat ihmisen ikuiseen stressitilaan.

Metatyöstä puhutaan juurikin äitiyden yhteydessä. Kuvataan sitä jatkuvaa ajatuksenvirtaa, joka käsittelee kauppalistaa, kuravaatteita, kaverisynttäreitä ja kaikkea mahdollista niihin liittyvää. Uskallan jopa väittää, että nykyisen kaaosminäni ja sinitarralla järjestyksen takaavan pikkutytön välillä, lasten saaminen on ollut suurin vaikuttava tekijä käyttäytymiseeni ja stressiherkkyyteeni. Kyllä, niinkin ihana asia kuin äitiys onkin, se sekoittaa pakan monella naisella.

Mutta miten kaiken kaoottisuuden keskelle voisi luoda järjestystä?
Meillä on jo hetken ollut tarkoituksena tehdä jääkaapin oveen kalenterisysteemi, jossa on merkittynä jokaisen perheenjäsenen aikataulut yhdelle viikolle. Tämän illan työksi otan kalenterin/lukujärjestyksen pohjan laatimisen, ja ehkä seuraavan kerran kun itse unohdan sovitut menoni, joku muu pystyy muistuttamaan minua niistä.
Tästä aloitetaan. Myös kaikki vinkit ja vaarit otetaan tietenkin ilolla vastaan!

Ps. Muistan joskus vannoneeni, että unelmat ja hienohelmat eivät mahdu kanssani saman katon alle. Vaan niin se ihminen näköjään muuttuu tässäkin suhteessa. Tämä pieni unelma (Asparagus Setaceus) löytyi vappuaattona paikallisesta kukkakaupasta, ja ihastutti ulkonäöllään heti. Tine K:n ruukku on täältä.

”Minulla on unelma!”

Siihen on hyvä lopettaa ja siitä on hyvä aloittaa myös uusi organisoidumpi toukokuu!