Heips!

Mä olen tässä vähän taas miettinyt, ja tulin siihen tulokseen, että joidenkin päivien kohdalle on varmasti kirjoitettu jo tähtiin ”juo saavillinen kaakaota – extravaahtokarkeilla”. Ja mulle se päivä on ehdottomasti tänään! Tai oikeastaan se olisi ollut jo eilen tai edellispäivänä, mutta tämän universumin kokoisen kohtalopäätelmän tekemiseen meni multa kaksi päivää. En niinkään usko horoskooppeihin, mutta olen täysin varma, että tuolla linnunradan varjossa lymyilee joillekin elämäni päiville myös viisaudet ”syö paljon suklaata” ja ”nouse ylös sängystä vain jos on äärimmäinen pakko”. Näistä jälkimmäisen ole elämäni aikana todistanut useampaankin kertaan;  Todennut päivän päätteeksi, että tänään olisi kannattanut jäädä peiton alle.

Siinä missä lehtikaali-maca-spiruliina-vehnänoras-superhyperfood -smoothie tsemppaa terveellisyydellään, kuuma sokeripommikaakao hivelee sieluni sopukoita ja öljyää sisäistä tasapainoani. Voisin väittää, että kyseinen tehojuoma on lähes välttämätön näin syksyn harmaina päivinä. Erityisen hyvältä se maistuu tavoitteellisen urheilusuorituksen jälkeen, kuten vaikka haravoinnin päälle nautittuna.

Haravointiurakkani on edennyt tuskin puoliväliin, joten näitä superjuomasaavillisia saattaa mennä vielä muutama. Toisaalta syksy saa haikailemaan pienemmän pihan perään, mutta toisaalta haravointi on hommaa, josta nautin. Tulee oltua ulkona, ja hienkin saa pintaan kun jaksaa ahkeroida. Eilen tyttäreni yllytti kokeilemaan lehtikasassa makoilua. Sekin tuntui kivalta, vaikka kuperkeikkaa en itse kyllä lehtien sekaan halunnutkaan heittää. Aika kului ulkona kunnes tuli säkkipimeää, ja hommat oli pakko lopettaa. Palkkana punaiset posket ja virkeä olo.

Viritin eilen jopa ulos yhdet valot. Kiedoin rapunpieleen tuijan ympärille, mutta jätin vielä laittamatta töpselin seinään. Muu perhe oli kuitenkin sitä mieltä, että valoja on turha säästellä, ja nyt meillä onkin sitten jo melko jouluisen näköinen puu pihassa. Vaan väljäkös tuolla täällä pimeyden keskellä. Väljäkö ylipäätään sillä, mitä milloinkin, ja koska, kuluisi tehdä. Jos siitä tulee hyvä mieli, niin antaa mennä!

Syksyn pimein ja ankein pätkä alkaa olla käsillä. Mustat pellot ja kohta lehdettömät puut. Kuten sodassa ja rakkaudessakin, tässä kohtaa vuotta kaikki keinot taitaa olla jo sallittuja. 🙂

Kivaa keskiviikkoa!

Tallenna

Vaikka syksy onkin edennyt mukavasti ja kivoissa fiiliksissä, olen huomannut kärsiväni äärettömän sitkeänlaatuisesta lepokitkasta. Kaikkea on ollut tarkoitus tehdä, mutta mikään ei oikein lähde ideaa pidemmälle. Siis se esimerkiksi ikkunoiden pesuun kuuluva yleinen ongelma, eli hommaan ryhtymisen vaikeus, vaivaa nyt vähän joka asiassa.

Yksi hyvä esimerkki tästä on olohuoneen musta lipasto, jonka päätin maalata valkoiseksi. Otettiin sunnuntaina miehen kanssa siitä laatikot pois, ja kannettiin lipasto yläkerran aulaan. Todettiin, että ei se sinne sovi, ja kannettiin se takaisin paikalleen (heh, rakas harrastukseni tämä huonekaluvalssi). Käytiin jopa ostamassa pensseleitä maalausta varten, mutta pöh, homma jäi siihen. Laatikot ovat lojuneet olohuoneen lattialla kohta viikon, mutta senkki oli tänä aamuna ihan yhtä musta kuin eilenkin. Kun ei kertakaikkisesti saa aikaiseksi ryhtyä toimeen!

Vaan jostain se inspis aina iskee, ja lopulta huomaa, että ei se nyt niin iso homma ollutkaan. Tosin nyt ollaan vasta tartuntapohjassa, joten nähtäväksi jää, kuinka pitkään tässä menee, että voin sanoa oikeasti maalanneeni lipaston. Mutta alku on alku, ja pienistä erävoitoista käsketään aina iloita. Niinpä mä iloitsen tänään siitä, että sain otettua itseäni niskasta kiinni! Jälleen kerran kunnon korvapuustista (pehmeästä ja lämpimästä) oli älyttömästi apua, ja alkoihan ne laatikot siinä lattialla jo vähän ottaa pattiinkin.

Lepokitkaa liikkeellä muualla? Vai olenko mä ainoa, jolle ikkunanpesu ja pienet puhteet lyövät välillä jarruja!

Hei, mä lähden kohta tutustumaan joogaan! Edellisen kerran kun (varmaan 15 vuotta sitten) yritettiin ystävystyä, homma ei toiminut ollenkaan. Nähtäväksi jää, onko meistä kumpikaan menneinä vuosina muuttunut. 🙂

Superia iltaa ihanat!

Tallenna

Tallenna

 Tiistaita!

Mä olen tässä viimeisen reilun viikon aikana liikutellut mieleni sopukoissa kysymystä siitä, miten määrittelemme toisemme. Siis sitä, mikä tekee mitäkin kenestäkin toistemme silmissä. Ajatus, tai sanotaanko ärtymys, lähti liikkeelle viikon takaisesta uutisesta, jossa koko kansan ”tuntema” Cheek astui ulos kaapista ja kertoi bipolaarisuudestaan. Tai ei, eihän se siitä lähtenyt, vaan siitä kommentista jonka luin jostakin uutisoinnin alta: ”Tämä selittää omahyväisen musiikin”.

Viikon aikana olen törmännyt ajatuksissani useampaan otteeseen vastaaviin tilanteisiin. Siihen, että jokin piirre ulkoisessa olemuksessamme, tai luonteessamme, määrittää persoonaamme ja lokeroi meidät johonkin tiettyyn kategoriaan.

Keväällä esittelin postauksen verran Pietarin matkan asuja, ja kommenttiboksiin tipahti ”Oikein on asut bloggaajamaisia”. Tämä hymyilyttää minua edelleen, sillä kyseessä on malliesimerkki lokeroinnista. Toki me kaikki tunnistamme ihmisvilinästä bloggaajan, opettajan, terveydenhoitajan, puutarhurin tai pankin kassatyöntekijän. Ihan vain ulkoisesta olemuksesta ja vapaa-ajan vaatetuksesta. Tietty ammattiryhmähän pukeutuu tietyllä tavalla. Vai menikö se sittenkään niin?

Tokkopa minä sieltä Pietarin ihmisvilinästä pistin kenenkään  silmään. Ainakaan siinä määrin, että kukaan olisi voinut pukeutumiseni perusteella tajuta, että kirjoitan blogia. Jos nyt Talvipalatsissa ei arkinen suomalainenkaan onnistu näyttämään seinäruusulta, niin korkeintaan yhdeltä turistilta tuhansien muiden joukossa. Ja löytyipä selitys Cheekin sanoituksiinkin. Unohdetaan se tosiasia, että rap-musiikin tarkoitus on usein provosoida, ja mikäpä provosoisi Suomessa paremmin kuin pieni itsensä kehuminen? Elämmehän keskellä kulttuuria, jossa omaa olemassaoloaan on syytä pyydellä jatkuvasti anteeksi.

Ei. Sairaus, uskonto, tai vaikkapa ihonväri, eivät kerro meistä juuri mitään. Kukaan ei ole sairaus tai ammatti, se on osa ihmistä, jokainen meistä on erilainen, omanlaisensa palapeli. Otammepa sitten minkä tahansa kokoisen otannan diabeetikkoja tai palomiehiä, emme löydä kahta samanlaista. Mieleeni tulee se suuri identiteettikriisi, jonka koin 24-vuotiaana äitinä. Itkin miehelleni pelkoa siitä, että olisin tästä lähtien vain äiti, kun kuitenkin halusin olla sitä kaikkea mitä olin ollut ennenkin. Aika osoitti, että pelko oli turhaa. Äitiydestä tuli toki suuri osa elämääni, mutta olen edelleen paljon muutakin.

Kun alan pohtimaan mikä tai millainen olen, syntyy lista sanoista ja luonteenpiirteistä. Olen iloinen ja herkkä, varovainen ja äkkipikainen. Olen pohtiva luonne, joka nauttii hiljaisuudesta. Olen hulluttelija, joka osaa nauraa myös itselleen. Olen nainen, äiti, sisko, tytär ja vaimo. Olen lukuisia asioita niin hyvässä kuin pahassa, ja kyllä, niiden lisäksi osa minustakin on sairautta, mutta toisaalta iso osa myös terveyttä. Olen bloggaajakin juu, mutta kun kättelen vierasta ihmistä, esittelen itseni yleensä Emiliaksi. Yksi sana kertoo tarvittavan – siitäkin huolimatta, että meitä Emilioita on suomessa monta kymmentä tuhatta, ja jokainen meistä oma uniikki itsensä.

Surullista, että meillä aikuisilla on tarve lokeroida toisiamme, määrittää ihmiset ulkoisen olemuksen perusteella, tai jumittua ennakkoluuloihin. Samaan aikaan kouluissa tehdään töitä sen eteen, ettei silmälasipäiset lapset joutuisi olemaan ”rillipäitä”, oikomishoitoja saavat ”rautahampaita” ja punahiuksiset ”porkkanoita”. Miten lapset koskaan ymmärtävät, jos aikuinenkin muuntaa sairauden omahyväisyydeksi ja lokeroi ihmisen pelkän pukeutumisen avulla? Milloin ulkokuoresta tuli kokonainen ihminen?

Avoin mieli on usein paras tapa tutustua ihmisiin ja erilaisuuteen. Harvoja me opimme tuntemaan koskaan, kenties emme edes itseämme. Pienen hetken ajan kannattaa katsoa ympärilleen ilman ennakkoluuloja. Jättää ulkokuori huomioimatta ja miettiä, mitä kaikkea sen alla voikaan olla. Hyväksyen kuitenkin se tosiasia, että sitä tuskin tulemme koskaan tietämään.

Roiskeläppä ja villapaita. Ihan vain siksi, että ne tuntuivat tänään hyvältä vaihtoehdolta juuri minulle!

Tallenna

Tallenna