Tervehdys talikakkutehtaalta! Tein tosiaan eilen noita linnunruokakakkuja, joita ajattelin paitsi ripustella omaan pihaan, antaa myös joulun alla lahjaksi. Sopivia pois kuluvia lahjoja niille ihmisille ja niihin talouksiin, joihin ei oikein muuta osaa antaa. Käyvät siis hyvin esimerkiksi opettajille tai kerhotädeille, koska lahja ikään kuin annetaan eteenpäin pikkulinnuille, eikä se jää nurkkiin pyörimään.

Noitahan voisi valaa ihan minkälaiseen muottiin tai astiaan tahansa, samalla periaatteella kuin kynttilöitäkin (ripustuslenkki upotetaan ja kiristetään sulaan massaan, kuin kynttilän sydän), mutta itse halusin tehdä kakkuja, joiden ympäri saa erilaisin nauhoin ja naruin rusetit.

Omatekoisiin linnunruokiin on yleisesti kaksi ohjeistusta. Toiset luottavat suolaamattomaan sianihraan, mutta itse kallistuin, niin saatavuus- kuin mukavuussyistäkin,  kookosrasvaan. Koska pakkasella muutenkin kova kookosrasva kovettuu kuin kivi, lisäsin sulan rasvan joukkoon ihan tavallista rypsiöljyä.

Periaatteessa näihin kannattaa (juuri niitä pienempiä lintuja ajatellen) käyttää kuorittuja siemeniä ja murskattuja pähkinöitä, mutta itse laitoin mukaan myös siemenseosta, jossa oli kuorellisia auringonkukansiemeniä. Ne antavat vähän väriä kokonaisuuteen ja osa linnuista hyödyntää kyllä nekin.

Linnunruokakakut:

(viisi isoa ja neljä pientä kakkua valmistuivat näistä aineista)

1kg kookosrasvaa
3dl rypsiöljyä
n. 2kg linnunsiemeniä / ruokasekoituksia

Lisäksi tarvitaan suuri kattila ja kauha rasvan sulatukseen ja kakkumassan sekoitukseen, kakkuvuokia tai muita muotteja, ja lopuksi nauhoja ja naruja koristeeksi sekä ripustamiseen.

Sulata kookosrasva kattilassa tosi miedolla lämmöllä. Lisää sulaan rasvaan ruokaöljy ja siemenet. Jos on joskus lapsuudessaan tehnyt niitä riisimurokarkkeja, niin homma on aika lailla vastaavaa. Tässä siemenet saavat kuitenkin jäädä lillumaan rasvaan, eli ihan kauheasti ei kannata laittaa liikaa tavaraa kattilaan, muuten kakut murenevat heti ensimmäisten lintujen nokissa.

Kauho ”velli” kattilasta kakkuvuokiin. Pienemmät voi täyttää kokonaan, isompiin kannattaa tehdä vähän matalammat kakut. Lopuksi jos vuokien pintaan nousee kovasti ”tyhjää” rasvaa, siihen voi sekoittaa vielä vähän siemeniä.

Kakut kovettuvat parhaiten viileässä. Jos kakkuvuokia on rajallisesti, nosta kakut jääkaappiin tai kylmälle kuistille, ja jätä kattila huoneenlämpöön. Kakut kovettuvat reilussa tunnissa, mutta kattilan sisältö pysyy sulana, joten voit käyttää samoja vuokia hetken päästä uudelleen. Kakut irtoavat parhaiten, kun kastat kakkuvuokaa pari sekuntia kuumassa vedessä.

Mikäli herkut eivät tule heti käyttöön, ne voi pussittaa ja säilyttää kylmässä. Itse laitoin kakut yöksi pakastimeen, jolloin nauhat oli helpompi laittaa paikalleen siten, ettei kakkujen pinta ala sulaa sormiin. Pakastimessa myöskin säilytän niitä.

Koska tässä ei pelata kuumalla rasvalla (kookosrasva sulaa aika pienessä lämmössä), kakkujen tekoon voi ottaa lapset mukaan. Kakkuvuokien alla kannattaa kuitenkin pitää leivinpaperia, niin ei ole koko keittiönpöytä rasvatahroissa. 🙂

Alla olevasta kuvasta näkyy parhaiten nuo erilaiset linnunruokasekoitukset, joita itse käytin. Kolme alinta ovat Lidlin valikoimista ja ylin (auringonkukka/maapähkinä -sekoitus) on Tokmannilta.

Mutta nyt pikkupotilaan seuraksi sohvalle. Kivaa päivää!

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Postaus on tehty yhteistyössä Jack & Jonesin kanssa.

Olin kuusitoistavuotias, kun soitin isälleni marraskuun puolivälissä vuonna 2000. Pyysin suurta palvelusta, ja kuin vastineeksi lupasin, etten enää koskaan pyytäisi mitään. Isä oli kaukaa viisas, ja tuumasi, että sellaista ei kannata luvata, koska pyytäisin tulevaisuudessa vielä montaa asiaa. Mutta hän suostui pyyntööni. Tuo tapahtuma on eräänlainen vedenjakaja elämässäni; On aika ennen sitä, ja aika sen jälkeen. Tapahtuma, josta ei vuosien aikana ole paljoa puhuttu, mutta samalla asia, jota tuskin voimme isän kanssa koskaan unohtaa.
Mutta totta se oli, tuon automatkan jälkeen isä on tehnyt vuokseni niin monta muuta automatkaa, että taisin seota laskuissa jo vuosia sitten. Isä on ajanut vuokseni ristiin rastiin, kuljettanut minua, lapsia ja miestänikin. Isä on auttanut muutossa, tehnyt remonttia, maalannut, laatoittanut ja ollut oikeastaan mukana elämäni jokaisessa käänteessä. Isä on vienyt minut synnyttämään, tuonut tuttipulloja, kun koliikista kärsinyt esikoinen ei huudoltaan malttanut syödä, enkä minä enää jaksanut lähteä minnekään. Isä on toiminut lastenvahtina silloin kun minun ja mieheni menot ovat sitä vaatineet, ja mikä tärkeintä, myös silloin, kun en yksinkertaisesti ole itse enää jaksanut. Meille kahdelle tyttärelleen isä on antanut tärkeän roolimallin; Myös miehet laittavat ruokaa, tekevät kotitöitä ja osallistuvat arjen pyöritykseen.

Lapsuudessa isä oli se, joka paistoi letut ja antoi taskurahaa, jotta sain koulumatkalla kipaista karkkikauppaan. Me molemmat pidämme edelleen Tervaleijonista. Isä oli myös se, joka kampasi hiukset ja teki palmikot niin piukkaan, että silmäkulmat kiristivät puoleen päivään – takkuinen tukka kun ei ollut meillä vaihtoehto. Isän kanssa olen tehnyt ensimmäisen kasvimaani, ja opetellut puutarhanhoitoa. Porkkanaa, retiisejä ja herneitä, niitä muistan kylväneeni. Ja omaan kasvimaahan vaot voi tehdä edelleen vain yhdellä tapaa – sillä isältä opitulla. Isän sylissä olen katsonut James Bondit ja Die Hardit, Tuntemattoman sotilaan ja lähestulkoon kaikki kotimaiset mustavalkoiset elokuvat. Myös Virginialainen ja Pony Express ovat tuttuja lapsuudesta, isän kanssa katsottu nekin, kuinkas muutenkaan. Perheemme ei ollut varsinaisesti urheilullinen, mutta kun minä halusin urheilla, isä kannusti siinäkin. Mutta osasi isä suuttuakin; Barbileikit ja oma huone siivottiin nopeasti, kun käsky kävi. Aika kuitenkin kultaa monia turhia muistoja – ja ehkä hyvä niin.

Nyt isä on pappa lapsilleni. Mies, jonka lapset ovat kietoneet pikkusormensa ympärille. Kalakaveri, Klaaran kampaaja ja ihminen joka jaksaa katsella Risto Räppääjät vaikka tuhanteen kertaan. Edelleen isä kuuntelee ja katselee mielellään uutisia, lukee sanomalehden ensin alusta loppuun ja sitten lopusta alkuun, ei jätä väliin ainoatakaan Tuntemattoman sotilaan tv-esitystä ja  ajaa nurmikkonsa samalla pedantilla tarkkuudellaan johon olemme vuosien saatossa tottuneet. Vanhempani ovat meille kultaakin kalliimpi tukiverkko, joka auttaa arjessa ja lastenhoidossa. Kun mieheni on poissa ja tietää voimieni olevan täysin lopussa, hän on pyytänyt appiukkoaan avuksi, ja niin isä on ilmestynyt ovellemme tytärtään millään tavoin syyllistämättä tai sen enempää kyselemättä.
Tiedän, olen äärettömän onnekas!

Olen onnekas myös siitä syystä, että saan seurata isyyttä nyt toisenlaisesta perspektiivistä. Kasvaa äitinä samalla, kun mieheni kasvaa isänä. Punnita ja peilata vanhemmuuden kuopissa, jakaa vastuuta sekä iloja ja suruja.
Isänpäivää vietämme tänä vuonna kotona. Kaikessa rauhassa perheen kesken, ja vaikka koko päivä pyjamassa tallustellen. Pappaa me juhlistamme jo lauantaina, joten koko viikonloppu on pyhitetty kahdelle elämäni tärkeimmälle miehelle. ♡

Koska isät ovat tärkeitä ja ansaitsevat lahjoja, Jack & Jones teki tänäkin vuonna oman Daddy -malliston kaikkien isien kunniaksi. Mallistosta löytyy T-paitoja, boxereita ja sukkia, eli helppoja lahjaideoita isäinpäivän paketteihin.

Tuotteet voi ostaa joko yksittäin tai edullisena settinä: T-paita (ovh 14,99 €) + boxerit (ovh 12,99 €) + sukat (ovh 2,99 €) yhteensä 24,99 €
Tuotteet myynnissä kaikissa JACK & JONES -liikkeissä. Tarjoukset koskevat kampanjatuotteita. Tarjoukset voimassa 13.11. asti tai niin kauan kuin tuotteita riittää.

Yhteistyössä Jack & Jones ja

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Kesällä tuli seitsemän vuotta siitä kun blogini näki päivänvalon. Tai no, kahdeksan jos lasketaan, että mulla oli olemassa jo sivu blogspotissa, mutta en osannut laittaa sinne mitään. No, olen kirjoitellut ennenkin siitä, että ihan tyhjästähän tähän lähdettiin. Ensin piti opetella viemään pokkarista kuvat koneelle, ja sitten vielä ladata niitä jonnekin nettiin. Hih, nyt se vähän naurattaa, mutta näin se vain meni.

Aluksi se oli pelkästään puuhaa itselleni, sitten siitä tuli kiva salainen harrastus, ja ajan myötä tosi tärkeä harrastus. Ensimmäisen pienen rahapalkkani blogista sain keväällä 2012 ja lopulta tästä puuhasta ja harrastuksesta tuli mulle työ. Elokuussa 2013 blogini muutti nykyiseen osoitteeseen eli Indiedaysille, ja tässä olen blogini kanssa siitä asti viihtynyt oikein hyvin. Mulla on ollut alusta jolla kasvaa ja kehittyä, ja tosi mahtava joukko ihmisiä apunani. Toimiston puolella on tyyppejä, joille on vuosien mittaan voinut purkaa ne pahemmatkin fiilikset ja sen, miten elämä joskus potkii. Koska kyllähän se potkii, vaikka se ei aina täällä näkyisikään. Minua on kannustettu, tsempattu ja autettu, ja vaikka mä kirjoitankin blogia yksin, en koe olevani tässä työssä yksin. Siitä kiitos kuuluu myös kollegoille, joiden kanssa on päästetty höyryjä pihalle ja naurettu makeasti niin onnistumisille kuin epäonnistumisillekin.

Blogissa on eletty pikkulapsiaika, muutto väliaikaiseen kotiin, raskaus, sen The Kodin löytyminen, muutto ja remontti (joka muuten jatkuu ja jatkuu vaan) vauva- ja pikkulapsiaika uudestaan ja nyt tätä tämänhetkistä arkea. Olen seurannut vuosien mittaan monia blogeja ja nähnyt ihmisten muuttuvan ja kasvavan. Oma blogi on kuitenkin hyvä muistutus myös omasta kasvamisesta ja oman elämän muutoksista. Blogissa kun on tallessa paljon sellaista, joka ei ehkä merkitse lukijoille mitään, mutta herättää itsessä vahvojakin muistoja.

Bloggaaminen työnä on edelleen monen mielestä hyvin kyseenalaista hommaa. Suurimpia syitä tähän ovat varmasti sekä se, että  bloggaaminen on alana kovin uusi juttu, mutta myös se, että edelleen moni tekee blogia harrastuspohjalta. Välillä voi olla vaikeaa hahmottaa sitä eroa, mikä on työllä ja harrastuksella. Bloggaaminen työnä kuulostaa myös monen korvaan hämärähommalta, mutta ihan samoilla pelisäännöillä tässä mennään kuin millä tahansa muulla alalla. Tilipussia keventää sekä verot, että yrittäjän eläkevakuutus. Bloggaaja on muutenkin kuin kuka tahansa yrittäjä; Työaikaa ei tunneta ja lomia ei juuri pidetä.

Mitä bloggaajan työ sitten oikein on? Pari kuvaa ja muutama rivi tekstiä päivässä?
Niin, siltä se kai monesti näyttää. Suurin osa omasta työpäivästäni kuluu kuitenkin tietokoneen kanssa ja vain pieni osa siitä työstä näkyy ulospäin. Erona itsenäiseen bloggaajaan pääsen kuitenkin helpolla, kun takana on osaava myyntitiimi ja tuottajat. Niin, kuten lähes kaikki muutkin mediat (Yleisradiota luukuunottamatta), myös blogit ovat mainosrahoitteisia. Kaupallisuus blogeissa tai mainokset lehdissä/radiossa/telkkarissa eivät ole kenenkään kiusana. Ne ovat yksinkertaisesti se keino, jolla toimintaa pyöritetään. Ainakin siihen asti, kun Yle-vero laajenee kokonaisvaltaiseksi mediaveroksi (mikä siis tuskin koskaan tulee tapahtumaan).

Muistan kun jokunen vuosi sitten mulle esitettiin kysymys ”alkaako tuo homma koskaan tuntumaan työltä?”. Niin, jäin jo tuolloin miettimään, että miltä työn kuuluu tuntua? Ehkä ihan vain jo siitäkin syystä, että kysymyksen asettelu oli sen oloinen, että työn kuuluisi tuntua jotenkin pahalta. En nyt muista mitä vastasin kysymykseen, mutta toki tämä työltä tuntuu siinä mielessä, että minua sitoo sopimukset ja sovitut aikataulut, ja toisaalta toista osapuolta sitoo velvollisuus maksaa minulle sopimuksen mukainen korvaus. Se kai on aika monesti työn määritys? Juuri nyt mä kuitenkin tykkään tehdä tätä. Työssä on tietynlainen vapaus (ei sidottua työaikaa tai -paikkaa) ja tunnen saavani työstäni myös henkistä pääomaa. Se on avannut katsettani ja kuljettanut erilaisiin tilanteisiin ja paikkoihin. Olen hypännyt useamman kerran ulos mukavuusalueeltani ja tehnyt juttuja, joita en olisi koskaan uskonut tekeväni. Olen oppinut uutta ja opetellut uutta. Olen saanut ystäviä, yhteisöllisyyttä ja yhteenkuuluvuuden tunnetta. Bloggaaminen on myös jatkuvaa vuorovaikutussuhteessa elämistä lukijoihin, ja kommenttiboksista olen saanut monet kertaa liikutuksenkyyneleet poskilleni. Näin on ollut hyvä, ja näin toivon asioiden jatkuvan.

Mutta jotain muuttuu, tai oikeastaan muuttui jo. Vuosi sitten Indiedays siirtyi Kaleva-konsernin omistukseen, ja viime keväänä Indiedaysin kylkeen liittyi myös Blogirinki Media. Kahden blogitalon liitto tarkoittaa tietysti sitä, että meitä saman katon alla bloggaavia on nyt kosolti enemmän. Muutoksen tuulet ovat puhaltaneet jo pitkään, mutta viime viikolla tarkkasilmäisimmät ehkä huomasivat, että blogini yläosasta katosi Indiedaysin logo.

Lifie, tai LIF!E, kuten tuolla ylhäällä nyt lukee, on blogini uusi koti. Blogiportaalin uudistuksen myötä blogit jaettiin nyt kolmeen osaan, ja vanhan tutun Indiedaysin alle jäivät nuoremmat muotibloggaajat, Foodloverin alle taasen kasattiin ruoka ja leivontablogit. Lifie on omistettu kokonaan meille lifestylebloggaajille. Lifie on siis asumista ja elämistä, sisustamista, hyvää oloa, ruokaa ja elämää ylipäätään. Blogini jatkaa siis samaa sillisalaattilinjaansa, eikä muutu mitenkään. Ja vanha osoitekin säilyy entisellään, eli mitään toimenpiteitä tämä ei nyt edellytä teiltäkään. 🙂

Kirjoitin muuten keväällä #blogitarina -postauksen, jossa kerroin enemmän blogin synnystä ja fiiliksistäni, joten jos tämä teksti herätti kysymyksiä, tai jätti kylmäksi, sieltä löytyy lisää suhteellisen tuoreita ajatuksia. 🙂

Kuvassa Taavi joka on ottanut asiakseen joko astella näppäimistön päällä tai roikkua villapaitani hihassa kun yritän kirjoittaa. Ei sille tosin oikein voi vihainenkaan olla.

Kivaa iltaa ja ihanaa marraskuuta!

Tallenna