Mun päässä on pari päivää soinut Suvi Teräsniskan Täydellinen elämä. Lähinnä kai siksi, että elämä on taas jälleen kerran osoittanut olevansa sekoitus onnea ja surullisia vaiheita. Ja vaikka näitä tällaisia vaiheita mahtuu meidän jokaisen elämään, se sykli saattaa joskus tuntua liian kovalta. Kun itse miettii, että nyt ei jaksaisi yhtään enempää, kaikki universumin kappaleet saatavatkin olla eri mieltä. Itse jouduin tällaiseen tilanteeseen sunnuntaina, kun lähdin miehen kanssa ulkoilemaan ja ikään kuin selvittämään päätäni ja keräämään voimia. Ajatuksella, että kyllä tämä tästä, kaikki järjestyy ja elämä kantaa. Ja sitten se elämä onkin yht’äkkiä vaakalaudalla. Sain todella pahan anafylaktisen reaktion ja ehdin jo ajatella, että tässä se nyt sitten oli.  Mutta Luojalle kiitos, olemassa on myös se yhdestoista hetki. Tästä lähtien mulla on adrenaliinikynät AINA mukanani ja nukun pari sellaista vieressäni todennäköisesti loppuelämäni. Siinä kun kroppa twerkkasi sairaalassa lämpöpeiton alla, mietin kyllä, että ei nyt olisi tätäkin tarvittu. Samaan aikaan mietin kuitenkin, että saan mennä takaisin kotiin mun perheen luokse, halata ja tulla halatuksi. Elämä jatkuu, ja varjojen jälkeen tulee taas valoa.

Jos jotain elämässä on oppinut niin sen, että vaikeiden tilanteiden keskellä ei onneksi tarvitse olla yksin. Mulla on ihania ystäviä, sukulaisia ja perhe. Niitä, jotka kannattelee silloinkin, kun tuntuu, että muuten ei jaksaisi. Ihmisiä, jotka rientävät auttamaan ihan käytännön asioissa ja ovat tukena. Niitä joiden tietää olevan siinä lähellä jos vain tarvitsen. Se on sellainen voima ja siunaus.  Ja mulla on ihan superihana sisko, joka nukkui viime yön meidän sohvalla, ja jonka kanssa olen saanut viettää vuorokauden. Puhua hassuja, tirautella kyyneliä ja nauraa turhanpäiväisille. Ja ulkona ihana pikkupakkanen ja maassa ensimmäiset hennot lumihiutaleet. Upea auringonpaiste ja loppujen lopuksi aika täydellinen elämä – sellainen sekoitus onnea ja surullisia vaiheita.

Olkkarin pöydällä ystävän tuomat kukat ja Hemtexin loppuunmyynnistä kolmella eurolla löytynyt kynttilänjalka. Elämän pieniä iloja ❤️

Maanantait ei ehkä aina ole niitä kaikkien lemppareita, mutta nyt on pakko sanoa, että itselleni tämä päivä on ollut taas sellainen huippuhyvä. Pahin päänsärky on taitettu ja takana on mukava viikonloppu. Eilinen sunnuntai oli oikein sellainen oppikirjasunnuntai, johon mahtui pitkä ulkoilu upeasta ja aurinkoisesta syyssäästä nauttien, hyvää sunnuntairuokaa, joutenoloa perheen kesken, pitkä sunnuntaisauna ja korttipeli-ilta. Pitkät unet ja maanantain sai aloittaa energisenä ja levänneenä. Ihana tunne!

Se on hassu juttu, miten paljon fiilis vaikuttaa energiaan ja tuottavuuteenkin. Olen tänään saanut älyttömän paljon aikaiseksi, ja ehtinyt pitämään sekä lounas, että kahvitauotkin. Puhunut puheluita ja sopinut tapaamisia. Vastaillut sähköposteihin ja hoidattanut asioita kirjanpitäjän luona. Harvoin on kuulkaas maanantaisin sellainen olo, että tekee mieli taputtaa itseään päähän, mutta joskus näinkin. Ja kun vertailukohtana pitää tahmeaa viime viikkoa, muutos on toki aika huikea.

Mutta tiedättekö, mikä vaikuttaa levänneen olon ja reippaan fiiliksen lisäksi aivan älyttömän paljon? No se, millaisia ihmisiä maanantai, tai mikä tahansa päivä, tuo eteesi. Olen tässä syksyn aikana miettinyt tosi paljon sitä, miten iso vaikutus muiden fiiliksellä ja käytöksellä on omaan. Kun tapaa hymyileviä ja positiivisia ihmisiä on helppo olla sellainen itsekin. Ja jos taas eteen tulee suu väärin päin kulkevia negistelijöitä, sitä miltei tuntee, kun omat energiat alkaa valumaan pois. Mä uskon, että homma toimii kuitenkin myös toisin päin: Jos oma fiilis on vähän niin ja näin, kannattaa naamalle pakottaa reipas hymy ja kun tarpeeksi on tervehtinyt ihmisiä iloisesti ja jakanut positiivista fiilistä eteenpäin, se aivan varmasti jämähtää tiukemmin kiinni itseenkin. En yksinkertaisesti voi käsittää, miten jotkut jaksavat aina olla niin himputin negatiivisia. Olen itse tosi allerginen sellaiselle suu väärinpäin kulkemiselle. Jokaisella meillä on huonot päivät ja huonot ajat, mutta se, että levittää negatiivisuutta alvariinsa ympärilleen pitäisi kieltää lailla! Onneksi mun maanantaihin on mahtunut mukavia ja positiivia ihmisiä. Olen saanut hymyillä ja nauraakin!

Parisuhdeulkoilua sillä aikaa kun lapset harrastivat, kohtalaisen siisti koti ollakseen arki-ilta ja aikainen sänky. Väittäisin täyden kympin maanantaiksi.

Tuli niin paljon omaa naamaa edelliseen postaukseen, että pakko vähän tasoittaa välillä. Maljakossa roosanauharuusuja, koska lokakuu on pinkki! 💕

Sattuipa sopivasti tämä pullan leipominen viralliselle korvapuustipäivälle. Hoksasin asian vasta kun viimeinen pelti oli uuniissa. Olen tässä kolme päivää kärvistellyt ihan tajuttoman kamalan pääkivun kanssa. Viime vuosina tästä päänsärystä on tullut vähän liiankin tuttu riesa ja joinakin kuukausina se on vielä kovempaa ja nyt sitten sattui juuri tämä kuukausi. Pää on kuvattu monellakin tapaa ja mitään ylimääräistä sieltä ei ole löytynyt, ja varmaan kyseessä on jokin hormonaalinen juttu, mutta joka tapauksessa uuvuttava juttu. Vaikuttaa ihan kaikkeen, kuten jaksamiseen ja mielialaan. Tähän viikkoon on vielä mahtunut paljon autolla ajamista, suhjusateessa ja hämärässä silmiä siristellen. Ja liian lyhyiksi jääneitä yöunia. Eilen lähdin ystävän kanssa heiluttamaan kahvakuulaa ja olo hiukan kohenikin. Sen verran, että laadin perjantaille toimintasuunnitelman, jossa pitäydyin vähän väkisinkin.

Vein lapset aamulla kouluun ja hoidin pakolliset kauppa ja apteekkiasiat. Sitten kotiin pullataikinan tekoon, sillä olin luvannut, että tällä viikolla leivotaan pullaa, ja koska viikonlopulle on ohjelmaa se taikina oli tehtävä nyt. Mutta oikeastaan nautin, sellaista taikinaterapiaahan tuo on. Kun sain taikinan kohoamaan vedin ulkoiluvaatteet ylleni, aurinkolasit päähäni ja suuntasin reippailemaan. Tunti luonnossa, hartioita heilutellen ja raikasta (joskin varsin lannan tuoksuista) ilmaa hengitellen. Pohdin siinä reippaillessa kaikkea maan ja taivaan väliltä. Mietin, miten pikkulinnut tarkenevat ja missä kohtaa lehmät eivät enää halua makoilla ulkona. Mietin sitä kevään päivää, kun taas nähdään, että lampaat ovat palanneet ulos. Pässit ja uuhet omille laitumilleen. Mietin, missä kohtaa leskenlehdet taas keväällä ensimmäisenä kukkivat ja katselin pajunoksia miettien pääsiäistä. Pohdin sitä, miten maaseutu tyhjenee ja mietin, jaksaako kukaan sinnitellä täällä viljelemässä kotimaista viljaa vielä 60 vuoden päästä. Toivotaan. Mietin, että kävisin mielelläni puolukoilla ja pohdin, että onkohan aika vaihtaa varrellisiin kenkiin.
Täytyy sanoa, että ulkoilu on kyllä lääke melkein vaivaan kuin vaivaan. Jos pääkipu nyt ei vallan poistunut, niin teho oli verrattavissa hyvään lääkkeeseen. 🙂

Lapset pääsivät tänään jo puolelta päivin, joten meillä vietettiin perjantai-iltapäivää leipoen. Tehtiin tosin korvapuustien lisäksi iso satsi myös voisilmäpullia, hyviä nekin.

Iltaan on mahtunut pojan salibandypeli ja muutenkin aika arkista ohjelmaa. Lapset rapistelevat sohvalla iskän tuomia tuliaiskarkkeja. Minä taidan ottaa suunnaksi sängyn. Josko vaikka saisi kunnon yöunet.

Huomiseksi on tiedossa mukavaa ohjelmaa äidin kanssa. Sormet ja varpaat ristiin, että olo olisi aamulla taas jo vähän parempi.

 

Ihanaa viikonlopun aloitusta! ♡