Niin kauan kun me ollaan asuttu täällä, meillä on ollut tapana juhlistaa kevään ensimmäistä puutarhapäivää nuotiolla. Tänä vuonna sitä kevään ensimmäistä on ollut vaikea määrittää. Puutarhatöitä on käytännössä voinut tehdä koko talven, mutta tänään otettiin vihdoin kiinni perinteestä – jo seitsemännen kerran. Ihan jo senkin kunniaksi, että sää muistuttaa jo vahvasti vappusäätä. Aikoinaan tuo nuotion teko pihan perälle oli olevinaan jokin väliaikainen keksintö, jolla haluttiin hyödyntää tontin sitä laitaa, joka oli melko kaameassa kunnossa. No, edelleenkään, tuota osaa pihasta ei voi edes hyvällä tahdolla kutsua puutarhaksi, mutta selväksi on käynyt sekin, että tällaistakin tilaa tarvitaan. Metsittynyt tontinreuna on onneksi piilossa piharakennuksen takana ja tuottaa iloa valkovuokkojen, juhannusruusujen ja vadelmien muodossa. Ja tämän tällaisen luonnollisemman olemisen. Ei tarvi vältsysti lähteä kotipihaa kauemmaksi eräilemään.

Tänään itse haravointi ei ollut niin kauhean tuottavaa, kun kova tuuli kieputteli lehtiä sinne tänne. Tai siis edistystä oli vaikeampi hahmottaa, ja se on ehkä mulle yleensä se kaikkein palkitsevin juttu. Mutta sinne tänne lentelevistä lehtikasoista huolimatta pääsin omaan kuplaani.  Mietinkin, että jos joku kysyisi, että missä olen onnellisimmillani, niin kyllä se olisi juurikin tässä. Ulkona ja raittiissa ilmassa. Pikkuisen hengästyneenä ja taivaan yli lentävistä linnuista nauttien. Niin, ei siihen ihan keuheasti tarvita. Onnellisuus voi näyttää ihan vain vaikka tältä.

 

Mur Maxi -kasvihuone kasattiin kesällä 2018 yhteistyössä Willab Gardenin kanssa.

Se on hassu juttu, mutta kun kokee sylkäisseensä pöytään koko sanaisen arkkunsa sisällön, tulee vähän sellainen tunne, että mitäs sitä sitten sanoisi. Mutta ennen kuin yritän palata siihen värittömään, hajuttomaan ja mauttomaan, haluan kuitenkin ihan ensiksi kiittää siitä, että tuo hieman poikkeuksellinen tekstini sai teiltä tukea. En tiedä, voitteko edes kuvitella, miten tärkeää se mulle oli. Eli siis iso kiitos! Jatketaan jokainen tälläkin viikolla virallisten ohjeiden noudattamista, ja hoidetaan siten oma osuutemme kansalaisvelvollisuudesta.

Luin jostain jonkun listaamia kiitollisuuden aiheita, ja siellä oli listattuna se sama, jota ollaan tässä kotonakin moneen otteeseen mietitty: Onneksi tämä epidemia ei tullut syksyn pimeillä!!! Mä olen miettinyt tätä tosi paljon, ja vaikka olen tunnustautunut erittäin kovaksi kotihiireksi ja toisaalta ihmiseksi, joka haluaisi hautautua talvilevolle ja eristäytyä maailmasta syksyn tullen, näin on paljon parempi (jos niin voi sanoa)! Ja erityisesti mietin tätä sunnuntaina, kun oltiin koko perhe useampi tunti ulkona. Me haravoitiin Klaaran kanssa, ja putsattiin perennapenkkejä kun pojat tekivät puutöitä. Aurinko paistoi ja linnut lauloivat, ja kaikki oli oikeestaan tosi hyvin. Ja mitä ihan nyt omaa henkilökohtaista somea olen seurannut, niin ulkoilusta ja luonnosta tuntuu moni muukin repivän voimaa näinä päivinä. Se olis kuulkaa pinna pikkasen kireämmällä, jos ulkona tulisi vettä vaakaan ja valoa olisi niukin naukin joku tunti. Näin on huomattavasti parempi! Tulee melkein mieleen, että joku korkeampi voima lähetti meille suomalaisille aurinkoa, jotta jaksettaisiin paremmin. 🙂

Ja vaikka tuo sää auttaakin pään nollaamisessa ja tarjoaa pakomahdollisuuden neljän seinän sisältä, niin kyllä sillä on ihan melkoinen merkitys jaksamisenkin kannalta. Nyt nimittäin kun tämä kotikoulu ja ruokahuolto on saatu mietittyä toimivaksi, ja ehdin jo huokaista puolittaisesta helpotuksesta, arkeen pitäisikin lisätä taas hiukan muutakin. Jos viime viikolla pääsinkin hetkellisesti eroon siitä ahdistavasta paniikista, niin se tunne oli todellakin vain väliaikainen ja veikkaan, että aika moni vanhempi painii tällä hetkellä oman työnteon ohessa ihan saman asian kanssa. Etäohjeita tulee nimittäin nyt ihan joka puolelta ja niin kontrabasson kuin viulunkin soitto opiskellaan etänä. Samoin balettia tulis harjoitella ja muskariakin toteuttaa kotioloissa. Omat harjoitteluohjeet on palloliitolla ja lähes jokaisella lajiliitolla. Huhhuh, hikeä pukkaa! Mutta rehellisesti sanottuna koen että päivärytmistä, koulutöistä ja päivittäisestä liikunnasta ja ulkoilusta huolehtiminen menee nyt ihan kärkeen, ja tärkeää on myös se sosiaalisten kontaktien ylläpitäminen. Kuten ne videopuhelut isovanhemmille. Ja toki lapsen pitää pystyä pitämään yhteyttä myös siihen omaan kaveriporukkaan. Se kaikki muu luovitaan kasaan siten kuin kyetään. Yli-ihmiseksi tässä ei kukaan muutu, vaikka kuinka paistaisi aurinko. 😀

Kyllä siinä tippa tuli silmään kun tänään tajusin, että kävin ehkä viimeisen kerran mummulassani. Katselin seinäpaneeleja, puuhellaa ja vanhaa kahvimyllyä miettien, että säilyykö sellaiset asiat mielessä aina. Entä tuoksut. Ja totesin, että kyllä ne säilyy. Siellä jossain mielen perukoilla. Kotona 7-vuotias ihmetteli, miksei ihmiset vain voisi elää aina. Jouduin selittämään, että se ei vain ole luonnollista. Luonnollista on syntyä ja luonnollista on myös kuolla. Sanoin, että vähän kuin kukat. Aina tulee uusia kukkia vanhojen kuolleiden tilalle. Se on luonnollista. Käytiin läpi lähipiirin kuolemat, mutta myös kaikki syntymät ja ihanat pienet vauvat. Ja toki pidin huolen siitä, että viivan alle jäi plussaa. Mitäpä sitä lasta väestön ikärakenteella huolestuttamaan. Kyselytunti päättyi positiivisin mielin, ja huomasin itsekin saaneeni käsiteltyä ajatuksiani. Yksi aikakausi päättyi, mutta se kuuluu elämään. Näin sen on tarkoitettukin menevän.

Yhden sortin uusi aikakausi tässä on myös alkamassa, sillä näyttää nyt siltä, että meidän iskä tulee olemaan viikonloput kotona ainakin seuraavat pari kuukautta. Onneksi pihassa on tukkikuorma ja aurinko paistaa. Jonkin sortin moottori ulkona jo kuuluu käyvänkin. Tuntuu ihan totaalisen hassulta, mutta ehkäpä tähänkin vain totutaan. Ja eniten kai pelkäänkin sitä, että totun liiankin hyvin. Mutta just nyt yritän ihan vain nauttia siitä, että meillä on koko porukka kasassa. Ja siitä, että lapset kysyivät syötyään, että mennäänkö ruokalevolle. 😀

 

Ihanaa ja aurinkoista viikonloppua! ♡