Muistan pari vuotta sitten, kun katselin äitienpäivänä ravintolassa viereisen pöydän vastasyntynyttä vauvaa. Mietin, että onpas ollut ihana äitienpäivälahja, tuollaisen ottaisin itsekin mielelläni. Samaan aikaan olin kuitenkin jotenkin hyväksynyt sen tosiasian, ettei meille enää tulisi toista lasta. Olin lakannut haaveilemasta ja antanut asian olla. Saanut kai itsekin asian suhteen jonkinlaisen rauhan.
Olin hirmuisen väsynyt tuohon aikaan, naama kukki ja kotona mikään vaate ei oikein istunut päälle. Olo oli vain turvonnut ja vetämätön. Taisi pinnakin olla kireällä, ja mieli apeana. Nyt myöhemmin mietin, että kumpa olisin tiennyt, mistä tuo kaikki silloin johtui. Siinähän sitä olisi ollut äitienpäivälahjaa kerrakseen!
Niin se elämä kuljettaa omia polkujaan, todettiin joskus Flora mainoksessakin. Siihen on kai luotettava.
Yhteen sanaan mahtuu paljon. Äitiys; Toivoa, haaveita, rakkautta, pettymystä, oppimista, kasvamista, vastuuta, uskomista, luottamista, unelmia, lämpöä, läheisyyttä, kaipausta….
Ensimmäisä sydämenlyöntejä ja höyhenen kevyitä potkuja vatsasta. Pieniä sormia omasi ympärillä, valtavaa riippuvuutta, läheisyyttä ja vastuuntuntoa. Ensiaskeleita, sanoja, halauksia ja pusuja…
Joskus on kai oppittava päästämään myös irti. Annettava tilaa, ja uskoa lasten omiin siipiin.
En voi odottaa lasteni tekevän minusta ylpeitä tai elävän unelmiani. Toivon heidän elävän omia unelmiaan, ja tekevän sitä, mistä he tulevat onnelliseksi. Enemmän kuin mitään, toivon lasteni tulevan itse itsestään ylpeiksi. Lasteni tehtävä ei ole valita minulle miniöitä tai vävypoikia, tehdä minulle lastenlapsia. Heidän tulee löytää lähelleen ihmisiä, joiden kanssa heidän on hyvä olla, rakastaa ja tulla rakastetuksi. Toivon heidän myös saavan nauttia vanhemmuudesta, mikäli he joskus sitä itse haluavat.
Niin, sitähän se äitiys on. Olla äiti nyt, ja olla äiti aina.
Ihanaa äitienpäivää!
