Tuijottelin edellisiltana puutarhaa kuistin ikkunoista ja tuli pakottava tarve napata kuva. Ei mikään hyvä kuva (ei sen ollut edes tarkoitus päätyä blogiin), mutta enemmänkin kyse oli siitä tunnelmasta. Jokin kesäyöhön katsomisessa teki vaikutuksen.
Tämä viikko on ollut sellaista lomaan valmistautumista, ja jonkinlaista arjesta luopumista. Lahjoja opettajille ja hoitotädille. Pikkutakkia, sukkahousuja ja lauluharjoituksia. Klaaran loma alkaa tänään, ja Niilon virallisesti lauantaina päätösjuhlien jälkeen. Myös mieheni jää ensimmäiselle lomalleen sitten kahteen ja puoleen vuoteen. Ensimmäistä kertaa Klaaran syntymän jälkeen ollaan siis kaikki jonkinlaisella lomalla – ja yhdessä.
Eilen tuli kyynel silmään, kun poika kiikutti repussaan postia kotiin. Kirje koulusta; Ensi vuoden työjärjestys, ryhmäjako ja muita käytännön juttuja. Illalla tirauteltiin myös eskarin päättymiselle, taas jonkinlaiselle luopumiselle, yhden aikakauden päätökselle. Mikään ei ole siis muuttunut sitten viime elokuun, jolloin viimeksi kerroin kaikesta siitä tunnemylläkästä, mikä vanhasta luopumiseen ja uuden alkamiseen liittyy.
Maanantaina tässä talossa herätään nahkavekkareiden ääneen. Kesäyöhön aion katsoa joka ilta, ja aistia kaikki sen pienimmätkin vivahteet. Odotan illan myöhäisiä puutarhahaahuiluja, aamukahvia ulkona, linnunlaulua ja kesätuulen keveyttä. Paahtavan kuumaa hellettä, ukkosta ja sadepäiviä. Odotan oikeastaan samaan aikaan niin paljon, enkä kuitenkaan mitään.
Vatsassa kutittaa, ja silmäkulmissa on kosteaa. Tuntuu siltä, että kesä on täällä!
