Perjantaina tuli todellakin todistettua, että positiivinen ajattelu vie pitkälle. Vielä illalla viimeiseksi varmistui iso siirto tulevan rempan osalta, ja hetken aikaa sain hyppiä riemusta kuin pikkutyttö.
Tänään launataina fiilis on ollut vähintäänkin juhlava, sillä jo toistamiseen parin viikon sisällä saimme heittää parhaat niskaan, ja suunnistaa kesäisiin juhliin. Tällä kertaa äitini pyöreille vuosille kilistellen. Oikein kiva päivä siis, perheen ja sukulaisten parissa.

Jotta kyseessä ei olisi liian täydellinen viikonloppu, pitää tietenkin jotain huonoakin sattua. Ja sehän kirjaimellisesti sattui, kun ampianen pisti viikon sisään jo toistamiseen. Täytyy myöntää, että sietokykyni on nyt kertakaikkiaan täynnä! Tässä sitä nyt sitten näpytellään pelkän vasurin varassa, ja kieltämättä pelkkä ulos meneminenkin alkaa kammoksuttamaan. Taidan viettää loppukesän ihan sovinnolla sisätiloissa. Kyllä, mulle on tainnut muodostua ampiaskammo!

Tänään sänky kutsuu aikaisin. Paitsi serkustelusta väsyneitä lapsia, myös äitiä. Niinpä taidan julistaa tälle illalle radiohiljaisuuden ja laittaa silmät kiinni. Siinä uskossa tietenkin, että huominen on jälleen hyvä päivä!

Ihanaa kesäviikonloppua, ja varokaa vihaisia pörriäisiä!!!

Eväsretki omassa pihassa on ihan kiva päätös kesälomalle. Eväätkin enemmän lasten mieleen, ehtii sitä kaurapuuroa taas arkena puputtamaan. Eskarin aloittajalle pieni kirjalahja, ja ilmassa oli melkein juhlan tuntua.

Katsellessani blogia taaksepäin, huomaan kesän olleen melko lapsipainotteinen. Ihmekkös tuo, tätä se elämä on pääosin ollut. Elämääa kotona, kahden lapsen kanssa. Jossain määrin uudenlainen arki astuu omaankin elämääni, kuvioihin tulee aina syksyn myötä uusia juttuja, ja se oma tunti kaivetaan taas naftaliinista.

Tuntuu hiukan kaksinaamaiselta edellisen vuodatuspostauksen jälkeen sanoa, että kaipaa jo arkea, mutta niin teen. Niin haikealta kuin uusi alku tuntuukin, tuovat rutiinit ja aikataulut turvaa arkeen. Oikeastaan tuntuu hienolta virittää vekkari pirisemään ja tuntea elävänsä jossakin rytmissä. Joskaan meillä nyt seitsemää pidempään on muutenkaan kesällä nukuttu.

Kiitän kovasti edelliseen postaukseen jättämistänne kommenteista. Helpottavaa kuulla, ettei ole yksin herkkyytensä kanssa!

Näihin tunnelmiin loppuu kesä 2014. Joskin sää hellii meitä aika kesäisin mielin vielä varmaan jonkin aikaa.

Ihanaa alkanutta, tai alkavaa, arkea kaikille. Koitetaan löytää siitä ne parhaat puolet – kultareunukset ja hopeavuoraukset!

Pus!

Olen aina ollut jollakin tapaa todella herkkä. Tunneihminen, joka ajattelee ihan liikaa, kuulemma.

Viimeksi kuluneet kuukaudet ovat ravistelleet tunteitani niin hyvässä kuin pahassakin. Olen, jos nyt en ihan oikonaan vollottanut, niin pyyhkinyt silmäkulmiani lähes päivittäin. Iloa, surua, mutta enimmäkseen liikutusta.

Äitinä tämä kesä on ollut tunnetasolla kovinkin voimakas. Katson lastani, joka on venähtänyt pituutta, oppinut uusia taitoja, laajentanut sanavarastoaan, saanut ystäviä, innostunut, pettynyt  – kasvanut.

Liikutuksen pyörät lähtivät hurjaan vauhtiin toukokuussa. Musiikkileikkikoulun kevätjuhlassa pyyhin salaa kyyneleitäni tyttäreni mekkoon, kun lasten opettaja jätti hyvästejä uuden edessä. Toinen tunnemyllerys tuli päiväkodilla, ja tuolloin huomasin, että esikoiseni on perinyt äitinsä herkkyyden.

Vaikka olenkin ollut lasten kanssa kotona, esikoinen on totutellut ryhmässä olemista päiväkodilla. Nuo pari hoitopäivää viikossa kävivät jatkuvasti arvokkaammiksi, ja päiväkodista kasvoi tärkeä pala arkea. Turtlesit, autot ja lentsikat – pokien juttuja. Leikkejä, joihin en itse pystynyt heittäytymään. Tuli kutsuja kaverisynttäreille, juhlia ja retkiä. Tärkeintä kuitenkin ystävät ja leikkikaverit. Se tavallinen päivä.
Päiväkodilla oli suuri merkitys myös meille vanhemmille. Saimme tukea ja apua asioihin, joiden kanssa tunsimme olevamme ”yksin”.

Kesäloman alettua, tuli aika hyvästellä päiväkodin tutut tädit. Halata ja hiuakan vuodattaa kyyneleitäkin. Hyvästejen jälkeen istuimme pojan kanssa autossa, siinä päiväkodin parkkipaikalla, ja itkimme molemmat valtoimenaan. Niin samanlaisia, äiti ja poika. Siinä me halasimme surkeina molemmat toisiamme, kuin maailmanlopun edessä.
Tuolloin päätin, etten ota aihetta eskari puheeksi vähään aikaan, vaan keskitymme kesään ja lomaan. Muutamaan kertaan olemme käyneet keskustelun siitä, ettei päiväkotiin voi enää palata. Ollaan muisteltu vanhoja ja katseltu piirustuksia, ja muita päiväkodissa syntyneitä aarteita. Pääsääntöisesti kesä on kuitenkin mennyt rennoissa ja iloisissa merkeissä.

Kesän mittaan esikoulun aloitus, ja kaikki siihen liittyvä, on kääntynyt kivaksi ja jännäksi. Viimeiset pari viikkoa olemme laskeneet öitä. Tänään niitä on enää yksi jäljellä. Pienen miehen into ja reippaus liikuttaa äitiä. Eihän äidin sovi vetistellä, jos lapsikin on noin reipas!
Vaan kuinka siinä kävikään; Sen sijaan, että olisin eilen illalla nauttinut viileästä maakuupaikastani, pyyhinkin kyyneleitäni untuvapeittoni reunaan. Arki koittaa, ja samalla loppuu yksi aikakausi elämästä. Olenko ollut hyvä, tehnyt kaikkeni – ollut riittävän hyvä äiti? Ajatuksia, joita risteilee väkisinkin päässäni.

Entä se herkkyys sitten? ”Äiti, entä jos multa pääseekin itku?”

Voi, eihän sillä ole väliä! Mielummin herkkä ja tunteva, kuin kylmä ja katkera.