Instagramissa näitä perjantain kuvia jo hiukan vilahtikin. Matkakohteena oli tosiaankin me&i:n pääkonttori Malmössä, ja matkaseurana meandin iloisen kaksikon, Annan ja Venlan lisäksi, blogisiskot Heidi, Minttu ja Elisa. Kahden jälkimmäisen kanssa tiet ovat kohdanneet aikaisemminkin, ja ryhmämme osoittautui todella iloiseksi ja naurua hersyväksi porukaksi.

Iloinen bloggariryhmä. Vierailulla oli myös samanlainen jengi Saksasta. Kuva lainattu Heidiltä.

Raakapuuvillasta postitettavaan vaatteeseen.
Saimme perehtyä koko prosessiin, suunnittelusta toteutukseen, ja aina valmiisiin vaatteisiin asti. Itselleni vaateteollisuus on aika vieras laji, ja oli ihan mahtava kuulla, miten moni, hyvin pienikin asia, vaikuttaa tekstiiliteollisuuden vastuullisuuteen ja tuotantoketjun toimivuuteen. Että ihan tosissaan vielä nykypäivänäkin tuotanto sisältää rutkasti käsin tehtäviä toimenpiteitä ja vaatii tekniikan sijaan ihan oikean ihmisen läsnäoloa. Tuntui myös aika hurjalta, että pääkonttorilla oli ”suomalainen huone”; asiakaspalvelu, joka vastaa päivittäin lukuisiin suomalaisten asiakkaiden kysymyksiin!
Melko suuri yritys kuitenkin, ja silti kaikki on jotenkin niin äärettömän läheistä, kuin perheyrityksessä olisi vieraillut!

Meandin vaatteille tärkeimpiä ominaisuuksia ovat ehdottomasti laatu, ja käytännöllisyys/mukavuus. Uuniikki ulkonäkö, joka voidaan pukea myös sanaan tunnistettavuus, sekä yhdisteltävyys ja unisexajattelu. Lastenvaatteissa ei mennä trendi edellä, ja muodin aallonharjalla seilaten, vaan erotutaan rohkeasti massasta ja pysytään omassa tyylissä. Samaan aikaan  kun värikylläisyys ja printit ehkä ihmetyttivät toisia, meandi raivasi tiensä kuluttajien suosioon juuri olemalla erilainen ja selkeästi erottuva vaatemerkki. Mallistojen lisäksi meandi on halunnut selvästi erottua myös myynnillään. Nykyään kotikutsuja järjestävät jo lukuisat firmat, ja niiden suosio kasvaa jatkuvasti.

Alkujaan lastenvaatteiden rinnalle suunniteltu naistenmallisto on kasvanut vuosien kuluessa, ja nyt 10-vuotias me&i selvästi panostaa yhä enemmän myös naisten pukeutumiseen. Lastenvaatteisiin mätsäävien printtien lisäksi tarjolla on yhä enemmän laadukasta ja mukavaa vaatetta naisille hillityissä sävyissä ja väreissä. Itse olen vuosia pukeutunut meandin naistenvaatteisiin, ja olen koko ajan iloisempi siitä, että naisten pukeutuminen on selvästi erotettu lasten vaatteista, ja mallistosta löytyy myös niitä hillitymmin printattuja ja printittömiä aikuisten vaatteita.

”Nostalgiaseinällä” oli lattiasta kattoon meandin printtejä vuosien varrelta. Näimme myös sellaisia, jotka eivät vielä ole päässeet vaatteisiin asti! Kaikkien kuvioiden takana on kuitenkin yksi nainen, yllä olevan kuvan Camilla, jonka aikoinaan piti vain suunnitella logo me&i -tuotemerkille. Logon jälkeen Camilla on kuitenkin suoltanut meandille printtejä ihan älyttömän määrän, ja luonut mallistoihin yhteenkuuluvan tarinan yksittäisinä printteinä, koko printattuina kankaina ja erilaisina applikaatioina.

Parituntisen aikana toinen meandin perustajista, Helene Nyrell, kertoi meille työstään, siitä, miten vuonna 2004, pinestä joulumyyjäisiin tarkoitetusta myyntierästä kasvoikin tuotemerkki, jonka liikevaihto on jo yli 200 miljoonaa kruunua. Ja, mikäli mun pitäis just nyt nimetä tosielämän idolini, olisi Helene juurikin hän. Ihailen naisia, joilla on vahva visio tulevaisuudesta ja urastaan. Into tekemäänsä työhön, ja kyky olla nöyrästi ylpeä aikaansaamastaan. Helene oli kaikkea tätä, ja paljon muuta. Ihan selkeästi mun ykkösidoli ja aivan loistava esimerkki jokaiselle naiselle! Kirjoitin teille viime viikolla työn ilosta, ja tässä naisessa ruumiillistui kaikki se kuvailemani!

Lounaaksi toimistolla söimme vegaanista raakaruokaa, joka oli ihan uusi elämys mulle! Tämä oli Helenen valitsema lounastyyli, joten iski ihan pikkuinen raakaravintovillitys (luonnollisesti Helenen ulkoinen olemus ja energisyys olivat ihan paras myyntipuhe! :)).

Entä mitä uutta?
Kyllä, näimme valmiit syysmalliston uutuudet, jotka paljastuvat teillekin ihan pian. Koska olen itse vähemmän lastenvaatebloggaaja, vinkaan teille malliston naisten uutuuksista, kun se on ajankohtaista. Ihan vielä ei ole lupa pläjäyttää noita salaisuuksia blogiin asti. 🙂

Tammikuisen muotinäytöksen jälkeen olin häkeltynyt siitä yhteenkuuluuvuuden tunteesta, joka me&i:n myyjien välillä selvästi vallitsi. Tämän pääkonttorivierailun jälkeen olen yhä enemmän vakuuttunut siitä, että yritys todellakin toimii hyvässä ja suvaitsevaisessa ilmapiirissä. Harvemmin saa vastaavaa tunnetta tuollaisesta kuin yhtä suurta perhettä -fiiliksestä. Suomessa tämänkaltainen ajattelu on myyjien välillä kuulemma todella vallitseva, ja kyllähän sen selvästi pystyy aistimaankin!

Ihan loistava matka ja hauskaa seuraa. Tuli pohdittua, kuinka monta bloggaajaa todella tarvitaan aukaisemaan lukitun huoneiston ovi, ja miten helposti neljä iloista naista saa ilmaisen bussikyydin Kööpenhaminassa. Toisinsanoen, naurettua tuli ihan valtavasti!!!!

Laitan muitakin matkakuulumisia blogiin, kunhan ehdin. Nyt kuitenkin toivottelen teille mukavat tiistait!

Kesällä tuli kuluneeksi viisi vuotta, siitä kun tämä blogi sai alkunsa. Juhlan kunniaksi olisin tietysti voinut leipasta kakun, järjestää kivan arvonnan blogiin ja kiittää vuolaasti teitä kaikkia lukijoitani. Niinhän mun olisi pitänytkin tehdä! En kuitenkaan tehnyt. Sitä vastoin asia jäi pyörimään päähäni. Viisi vuotta – niin paljon ajatuksia ja tunteita.

Aloittaessani bloggaamisen koko blogimaailma oli jotakin aivan muuta. Suomessa blogit olivat uusi juttu, vähän kuin roolipelit aikoinaan; Melkein kaikiki oli kuullut niistä, mutta touhu kiinnosti harvoja ja vielä harvemmat tiesivät, mistä koko jutussa oli oikein kyse. Median ja markkinoinnin ammattilaiset toki olivat tietoisia blogien kehityksestä ulkomailla, mutta tälläinen tavallinen tallaaja ei osaanut villeimmmissä unissaankaan ennustaa, mihin tämä kaikki vielä johtaa. Viidessä vuodessa olen kuitenkin päässyt melko läheltä seuraamaan, miten sosiaalinen media, blogit ja markkinointi sekä mainonta ovat kokeneet valtavan murroksen. Paluuta vanhaan ei ole, maailma on muuttunut.

Varsinaisesti Uusi Kuu -blogi on perustettu jo kuusi vuotta sitten, mutta osaamattomuuteni vuoksi asia ei edennyt ennen heinäkuuta 2009. Siitä, miten kaikki sai lopulta tuolloin alkunsa, on olemassa kaksi tarinaa. Se siloitellumpi veriso, jonka olen kertonut julkisesti lehtihaastatteluissa, ja sitten se hiukan karumpi totuus, jonka tietävät vain harvat ja valitut:
Heinäkuussa 2009 olimme asuneet uudessa kodissamme kuukauden. Uusi kotikaupunki tuntui kuukauden jälkeen edelleen vieraalta, samoin kaikki ihmiset, joiden automaattisesti oletin kuitenkin tuntevan toisensa. Tässäkin mielessä blogille aikoinaan varaamani osoite tuntui enemmän kuin oikealta; Hetkittäin tuntui, kuin olisin muuttanut Blair Wateriin!
Sen sijaan, että olisin kuitenkaan ollut pieni runotyttö, olin tuore vaimo, ja äiti pienelle seitsemän kuukauden ikäiselle pojalleni. Olin 25-vuotias, naimisissa, äiti ja remontoimme omaa omakotitaloa. Ulkoisesti asiat olivat hyvin, elin unelmaani ja olin saavuttanut elämässä asioita, joihin en ollut koskaan uskonut yltäväni. Silti sisälläni oli tyhjää, elämäni oli yksinäistä ja voimani hiipuivat taistellessani synnytyksen jälkeisen masennuksen kanssa. Ulospäin halusin näyttää iloiselta ja onnelliselta, mutta sisälläni oli aukko, joka veti mieltäni takaisin sairauteeni. Kun elämä tuntui kaaokselta, syömishäiriöni otti vallan, ja jokaisesta suupalasta ja jokaisesta grammasta tuli viholliseni. Halusin hallita ongelmiani, ja se hallitsemisen tunne, jonka sain sairauteni kautta tuntui hetkellisesti auttavan.

Heinäkuussa 2009 koin jonkinlaisen herätyksen. Oli aivan tavallinen päivä, lapsi nukkuin vaunuissa päiväuniaan, ja minä kulutin aikaani netissä surffaillen. Olin löytänyt teinityttöjen pro ana -blogeja ja käytin aikaani lukien, miten muutkin yrittivät elää syömättä. Välittämättä siitä, että en ollut itse enää teinityttö ja sairaus mitä todennäköisemmin veisi myös hengen. Jotain kuitenkin tapahtui sinä päivänä. En edelleenkään tiedä mitä, tai mistä se ajatus tuli, mutta tuolloin päätin, että nyt saa riittää! Olin sentään äti, vastuussa paitsi omasta terveydestäni, myös lapseni tulevaisuudesta!
Tuona samaisena päivänä opettelin viimein siirtämään kuvia ylioppilaslahjaksi saamastani digipokkarista tietokoneelle. Asia, jota olin yrittänyt opetella jo muutaman vuoden. Opettelin myös käyttämään bloggeria. Asia, joka oli viimeisen vuoden tuntunut ylitsepääsemättömän vaikealta. Opin, että halutessaan ihminen pystyy ihmeellisiin tekoihin!
Ja siitä se kaikki sitten alkoi, päätöksestä nähdä elämässä kaunista ja löytää arjesta hyvää.
Voitte varmasti uskoa, että tuota päätöstä en ole katunut. Jossain määrin voin ehkä jopa todeta, että blogi pelasti henkeni!

Viidessä vuodessa elämä on muuttunut. Koti on vaihtunut, minä olen kasvanut kahden lapsen äidiksi. Kaksvitosesta tuli kolmekymppinen. Nuo ovat kaikki ulkoisia tekijöitä, jotka vaikuttavat blogini sisältöön, mutta se sama Emilia on tuottanut nämä kaikki lähes 1500 postausta. Haluten nähdä elämässä hyvää ja arjessa kaunista.

Lämminhenkinen lifestyle blogi!
Näin vastasin pari viikkoa sitten, kun piti nopeasti luonnehtia blogiani. Vastaus tuli kuin apteekin hyllyltä, vaikka koen, että olen ehkä vuosien mittaan paininutkin sen kysymyksen kanssa, mihin kategoriaan blogini kuuluu. Sanat vain ryöpsähtivät suustani, ja kun myöhemmin mietin sanomaani, tajusin, että ehkä se tosiaan riittää. Ehkä blogini ei tarvitsekaan sen selvempiä raameja. Annan pieniä paloja elämästäni, jossa välillä keskiössä on sisustus ja remontti, välillä oma hyvä olo, ja pääosassa ihan tavallinen arki.
Muistan jokunen vuosi sitten lukeneeni jostakin keskustelupalstalta kirjoituksen, jossa kummasteltiin blogiani. Että kun se bloggaaja on ihan tavis. Sillä on henkkamaukan vaatteita ja Ikean huonekaluja. Totta, olen todellakin ihan tavis! Käytän samoja (ketjuliikkeistäkin ostettuja) vaatteita vuodesta toiseen, ja meillä on Ikean huonekaluja. Haaveilen ja unelmoin aika tavallisista asioista, ja elämäni tähtihetket olen tainnut kulkea pääosin villasukissa – Louboutinien sijaan.

Törmään usein kysymykseen, alkaako se koskaan tuntua työltä? Kysymyksen asettelulla kai tarkoitetaan, onko bloggaamisen ilo haihtunut vuosien varrella. Ei, se ei ole haihtunut minnekään, vaikka kyllä, pidän bloggaamista myös työnä. Noudatan kirjallista sopimusta, saan työstäni rahallisen korvauksen ja maksan veroni kuten kuka tahansa muukin. Näin ollen se kai täyttää kaikki työksi kutsumisen kriteerit. Taloudellisesti bloggaaminen on mahdollistanut läsnäoloni lapsille, joten itselleni tämä ei edes ole sivutuloa. Silti koen enemmän olevani äiti kuin bloggaaja. Vaikka äitiys ja kotiäitiys eivät palkkapussissa tunnukaan, koen työni äitinä tärkeämmäksi; kiireisenä päivänä voin jättää blogipostauksen kyllä tekemättä, mutta lapset tarvitsevat kaksi lämmintä ateriaa päivässä, turvallisen kodin, ulkoilua ja vaatetta ylleen.
Entä puolison tuki?
Koen saaneeni mieheltäni tukea ja ymmärrystä bloggaamisen kanssa. Mieheni on paras tsempparini silloin joskus kun rimakauhu yllättää tai tunnen olevani lukossa, ja hän myös tietää, miten tärkeää tämä minulle on. Ehkä parasta on juuri se, että meillä molemmilla on työ, joka on kasvanut harrastuksesta. Aina ei ehkä jaksaisi, mutta se hyvä olo, jonka tekemisestä saa, pitää meidät onnellisena. Koen olevani etuoikeutettu saadessani tehdä jotakin itselleni näin merkityksellistä, ja toivon todella, että jokainen saisi kokea sen saman työnilon, tulkoot se sitten musiikista, bloggaamisesta tai mistä tahansa.

Nettipäiväkirja.
Niin taidettiin vielä viisi vuotta sitten jossain luonnehtia blogeja. Sinänsä harhaan johtava nimitys, että tuskin kukaan omilla kasvoillaan jakaa päiväkirjaansa julki. Historiallisestikaan en pysty luomaan mitään niin merkittäväää, kuin esimerkiksi Anne Frank, ja toisaalta pidän henkilökohtaisen elämäni henkilökohtaisena. Taviksena painin elämässäni ihan tavallisten ongelmien kanssa enkä koe kenenkään kannalta hedelmällisenä jakaa huoliani julki. Esimerkiksi lapset esiintyvät blogissani lapsina omilla nimillään, mutta lasteni kasvu, kehitys ja terveys eivät ole aiheita, joista kokisin olevani oikeutettu kirjoittamaan. Sama pätee ympärilläni oleviin ihmisiin, heillä on oikeus ykistyisyyteensä. Silti kaiken pinnan alla on on olemassa myös se päiväkirja. Se ei aukea teille, mutta itselleni rivien väliin on tallentunut paljon muistoja. Yhtälailla myös kuvien joukkoon, enemmän kuitenkin niiden rajausten ulkopuolelle. Blogini alkutaipaleen postauksia olen myöhemmin sensuroinut teiltä, ne kun eivät olleet tarkoitettuja näin suurelle yleisölle, ja pitivät sisällään enemmän sitä henkilökohtaista ja kanssaeläjieni elämää. Itselläni jokainen teksti on kuitenkin tallessa, vaikka en silti mielelläni itsekään palaa lukemaan noita ensimmäisiä kirjoituksia.

En osaa arvioida, kuinka moni teistä jaksoi kahlata tekstini loppuun, mutta teille, jotka siitä selvisitte haluan lausua kiitokseni. Blogi on vuorovaikutusta bloggaajan ja lukijan välillä. Blogi on ollut itselleni pelastus, vertaistuki ja henkireikä, mutta ilman teitä se kaikki olisi ehkä jäänyt kokematta.  Kovin pieni ja merkityksetönkin juttu voi kääntää elämän oikeaan suuntaan, ja itselleni niin kävi blogin myötä. Olen saanut uudet silmät, taidon nähdä hyvää ja kaunista. Kaunista ja hyvää olen oppinut näkemään paitsi arjessa ja itsessäni, myös ruuassa. Minä ja elämäni, me olemme muuttuneet vuosien varrella.

Niinpä uskon, että halutessaan jokaiselle päivälle voi itse maalata kultareunukset. Kiitos, että olette auttaneet siinä minua!

Kuvituksena kuvia vuosien varrelta. Muistoja nekin.

Viimeöisen aherruksen tulosta. Aamulla korjailtiin vielä katon maalipintaa, ja lattian kanssa pitää jatka paikkamaalauksia kodinkoneiden osalta. Voiton puolella kuitenkin ollaan, ja voi että kun tuntuu hyvältä! On siinä vain niin erilaista särmää uuteen verrattuna!

Aurinko paistaa, ja mieli on iloinen.

Ihanaa lauantaita teillekin!