Tulihan sitä! Nimittäin lunta, jota olen jo jonkin aikaa toivonut. Koko illan tuprutti, ja epäilyistä huolimatta se oli maassa vielä aamullakin. Valo suorastaan pisti sisään suljettujen verhojen takaa, niin suuri voima tuolla lumisella maalla tänä aamuna oli.

Huvittavinta tässä jutussa kuitenkin on se, että olemme juuri pakkaamassa autoa ja lähdössä viikonlopuksi reissuun. Tukholmaan, jonne on huomiseksi luvattu yhdeksää plusastetta ja auringonpaistetta. Ei siis lainkaan talvinen viikonloppu edessä.

Maisemat kuin satukirjasta. Tätä sen talven kuuluu olla, ei mustaa tai pimeää.

Niinpä mulla on yksi pieni toive. Ole rakas lumi paikallasi, ja odota meitä. Palaamme pian!

Välillä tulen pohtineeksi, mitä elämä oli tasan vuosi sitten, 10 vuotta sitten tai 15 vuotta sitten. Niinhän me moni, katsellaan ja kelataan, että mitä on tapahtunut, mikä on muuttunut ja millaista elämästä on tullut. Äidilläni on tapana koota kalenteriinsa pieniä muistoja kustakin päivästä. Lyhyesti ja ytimekkäästi päiväkirjatyyliin. Olenkin nauranut, että vauvakirjat voi täyttää sitten jälkikäteen, kun mummulla on kaikki ylhäällä. Itse olen huono tämänkaltaisen kirjanpidon kanssa. Esimerkkinä vaikka ne lasten vauvakirjat. Pysähdyn enemmänkin miettimään aikaa noin sinnepäin. Syksyä vuonna 1999 tai 2004.

Viisitoista vuotta sitten, elämä oli sekaisin kuin sillisalaati. Tuosta syksystä mulla on kuitenkin aika tarkkojakin päivämäärämuistoja, kun taas 10 vuotta takaperin elämä soljui jo rauhallisemmin eteenpäin. Päivämäärien ei ollut niin väljä. Ajattelen, että kaikki se mitä mulla on nyt ja tässä, oli tuolloin hyvää vauhtia rakentumassa. Arki oli kahden opiskelijan jakamaa, aika huoletonta ja hyvin erilaista. Mutta suunta oli se, mikä kuljetti tähän. Tosin eihän sitä silloin voinut aavistaa.

Elämä kuljettaa omia polkujaan, eikä kukaan voi kuitenkaan ennustaa, missä mennään ja miten ollaan seuraavan kymmenen vuoden kuluttua. Jotenkin ne polut kuitenkin syntyvät – joskus omista valinnoista, ja välillä myös kohtalo ottaa osaa matkan kulkuun.
Eteenpäin en oikeastaan edes halua katsoa, siis sen enempää kuin tarvitseekaan. Taaksepäin voi katsoa monestakin syystä. Aika ja ikä ovat kuitenkin opettaneet, että on turhaa miettiä, miten huonosti asiat ovat joskus olleet. Turha soimata itseään tai lopulta ketään muutakaan. Sen sijaan, yritän katsoa niitä huonoja aikoja ajatuksella ”miten pitkälle olen päässyt”. Ja, vaikka joku siellä nyt saattaakin tokaista, ettei se nyt kovin pitkälle ole pötkinyt, niin joskus jo pelkästään se että on hengissä, tuntuu aikamoiselta matkalta. Saavutukselta, joka ei ole aina ollut itsestäänselvyys.

Ollaan sitten vuodessa 1999 tai 2004, kumpanakaan en osannut aavistaa että elämäni olisi tänään tämänkaltaista. Että olisin muuttanut vielä pienempään naapurikaupunkiini, olisin kahden lapsen äiti, ja lopulta kiitollinen siitä kaikesta mitä olen kokenut. Ei, en olisi uskonut, vaikka joku olisi asiat mulle ennustanutkin! Mutta tässä mä seison ja mietin, että miltä näyttäisin jos musta ottaisi nyt melkein puolet pois. Pistäisi kahtia, ja yrittäisi väittää, että siinä on kokonainen ihminen.

Seisoa omilla jaloillaan,  jalat tukevasti maassa. Kulkea omia polkujaan, uskaltaen katsoa taakseen. Nähdä hyvää tässä ja menneessä, uskoen että jalat kantavat tulevaisuudessakin. Tuntea olevansa kokonainen.
Ehdottomasti matka joka kannatti kulkea – kaikista kivikoistaan huolimatta!

Mä olen tänään nauttinut selkeämmästä säästä. Juoksutossukin kulki mukavasti, auringon välillä pilkahdellessa pilvien lomasta. Nyt keittiössä on vuorossa kokeileva pitsakokki, ja olen luvannut uhrata itseni koemaistajan rooliin. Ei siis lainkaan huono ilta tiedossa! 🙂

Nautitaan!

Hitto vie tätä pimeyttä! Saisi tulla lunta ja jäätä, jos nyt ei tupaan ja porstuaan asti, niin ainakin maahan! Missä se talvi taas viipyykään!?
Nämä pimeän nuhruiset päivät vaativat aikamoista tsemppausta käynnistyäkseen. Kirkasvalolamppua ja paljon kahvia. Silti ottaa koville, kroppa kaipaa valoa ihan vain jo hormonitoiminnan säätelemiseen. Niinä päivinä kun jalat tuntuvat lyijyltä ja päivä ei valkene ollenkaan, aamutoimia helpottaa kummasti kun kiskaisee ylleen lempivaatteensa. Enkä tarkoita nyt sitä parasta iltapukua (joka tosin voisi tuoda pimeään arkeen iltajuhlan tuntua!), vaan vaatteita joissa on mahdollisimman mukava olla ja olo tuntuu kotoisalle.

Koska mulla ei ole pukukoodeja riesanani, on lempiasuni niin casual kuin vain olla saataa. Please jeans -farkuista on tullut kuin toinen iho. Kahdet farkut kiertävät pyykki- ja käyttöväliä koko ajan, ja housut ovat pehmeät kuin pyjama. Ei kiristä eikä purista. Mutta ehdoton lempparini on Odd Mollyn Tenfold knit vuosien takaa. Se kaikesta nyppyisyydestään huolimatta on yhä lempparineuleeni, ja vedänkin sen päälleni vähintään kerran viikossa. Niinä päivinä kun ei tule mitään muutakaan mieleen, tai ei vain ole aikaa miettiä, että mitä sitä päälleen pukisi.

Ja, heti kun lempparit on heittänyt niskaansa, päiväkin tuntuu käynnistyvän ihan helposti. Olo on kotoisa ja mukava! Niinpä tnään mennään näissä. Lempivaatteissa, joissa arkikin tuntuu huomattavasti paremmalta!

Nyt on karjalanpaistilounaan vuoro! Voikaa hyvin ja ajatelkaa valoisia ajatukisa!