Tasan kuukausi taaksepäin kirjoittelin teille sokerinhuuruisesta elämästäni Kyytiä vatsamakkaroille -postauksessa. Tässä kohtaa on ehkä ihan hyvä palata aiheeseen ja käydä läpi kuukauden oivallukset ja kokemukset.
”mä voisin tappaa suklaalevystä!!!”
Millään tavalla asiaa kaunistelematta, voin heti alkuun todeta, että ensimmäinen viikko oli yhtä helvettiä! Kun hedelmiä ja marjoja lukuunottamatta, jätin kaiken sokerisen ruokavaliostani, sain vaivanpalkkaa aivan jäätävän päänsäryn, joka oikeasti vaivasi jopa yöllä. Heti parin päivän päästä päässäni jyskytti siihen malliin, että pelkäsin jonkun ison suonen olevan katkeamassa – tai vähintään paikallisen paalutusfirman saaneen vihiä korvieni välisestä (tyhjästä)tontista. Neljännen päivän kohdalla särky levisi koko kroppaan, ja jaloissa oli hirveä, kasvukipua vastaava, tunne. Muutaman päivän jaksoin tsempata itseäni, ja toistaa päässäni, että tämä on oikeasti nyt tosi hyvä juttu, kun keho ”puhdistuu” ja vieroittuu sokerista. Viikon jälkeen pinnani oli kuitenkin niin kireällä, että poltin totaalisesti hihani eteisessä, jossa sillä hetkellä oli (lasten vanttuista auton avaimiin) KAIKKI hukassa. Kun siinä tuskissani sitten lopulta karjaisin ”mä voisin tappaa suklaalevystä!!!”, totesi mieheni, että tunnelma kieltämättä on, kuin tässä oltaisiin nyt viemässä joltakulta henkeä.
No, hassua tässä oli, että tuo kaikki oikeastaan meni ohi melko nopeasti. Kieltäytyminen herkuista ja sokerista oli taas yhtä helppoa kuin parina ensimmäisenä päivänä, mutta oheistuotteena ei enää ollut särkyä tai pinnan kireyttä. Sokerin sijaan aloin kaipaamaan vain sitä zero colaa.
”Katsotaanko leffa ja tehdään poppareita?”
Yht’äkkiä tajusin, että colasta luopuminen vei mun elämästä ihan ne tavalliset nautinnot. Miksi hitossa tehdä poppareita, kun ne ei maistu miltään ilman colaa? Kun se Amerikanvesi vain täydensi niin monta asiaa, ja kuului niin moneen paikkaan. Eli seuraava viikko meni sitten kärvistellessä sen cola-himon kanssa, kunnes kiirastorstain aattona annoin itselleni luvan: Naps, ja niin aukesi korkki!
Mutta mitä vielä: Ei se ollutkaan niin hyvää, kuin olin muistanut!
Tässä kohtaa viimeistään tajusin, kuinka riippuvaiseksi olin tullut. Että aikuinen ihminen kiemurtelee illalla tuskissaan sängyssä, kun ei ole saanut päivän karamelliannostaan, tai että mitään kivaa ei muka enää koskaan voi tehdä, kun ei voi juoda zero colaa.. Jep, ei ihan kaikkein tervein asetelma, mutta sitten tajusin, että nyt pitää tehdä päätös; Olenko aina addikti, joka on sortumisen partaalla, vai olenko kenties ihminen, joka pystyy ajattelemaan järjellä kohdatessaan suklaalevyn?
Olen elämässäni totaalikieltäytynyt ehkä enemmän kuin olisi tarvinnut. Valtaosa näistä kieltäytymisistä liittyy ruokaan ja ravintoon. Niinhän se monella alkaa. Karsitaan jokin ruoka-aine, ei syödä iltakuuden jälkeen ja lopulta lautaselle pääsee enää itse kasvatettu persilja, koska kaikki muu on todettu jollakin muotoa ”haitalliseksi”. Been there, done that. Eivätkä muuten kuulu elämäni aurinkoisimpiin vuosiin.
Mieliteot eivät hallitse minua
Niinpä olin päätökseni tehnyt. Jossain on oltava se kaikkien tavoittelema kultainen keskitie; Totaalikieltäytymisen ja överikäyttäytymisen välimaasto, jossa ihminen itse hallitsee mielitekojaan ja nauttii elämästään. Ja kuten monessa muussakin asiassa, tässäkin tapauksessa nuo kaksi ääripäätä tuntuvat paljon helpommilta, kuin sen keskitien kulkeminen, mutta koska elämän ei ehkä ole tarkoituskaan olla vain ja ainoastaan helppoa, päätin, että opettelen uuden tavan suhtautua syömiseen. Mieliteot eivät hallitse minua, vaan minä hallitsen mielitekojani.
”Ei kiitos, tämä riitti”
Koska olin pääsiäiseen valmistautuessa vielä totaalikieltäytymisen kannalla, en leiponut juhlan kunniaksi mitään. En myöskään ostanut mämmiä, koska sitä ei syö meillä itseni lisäksi kukaan muu. Niinpä päätimme, että hyvin syötyämme, teemme kaikki jälkiruuaksi jäätelöannokset. Otin omani (mittapuullani mitättömän pienen) jäätelöannoksen ja söin sen. Ja kyllä, se oli taivaallisen hyvää (tai ainakin niin hyvää kuin Aino suklaajätelö voi olla ihmiselle, joka pitää sitä jätskien kunkkuna).
Vaan lyhyestä virsi kaunis, ja niin oli vastassa kulhon pohja. Sinne se humahti ja loppui aivan liian nopeasti. Sitä vastoin jäätelöpönikässä oli tavaraa vielä jäljellä, ja mieheni kysyikin kohteliaasti ottaisinko kenties lisää. Mutta sieltä se tuli: Sen enempää asiaa miettimättä, vastasin ”ei kiitos, tämä riitti”.
Maailma ei kaatunut, vaikka jäätelöä söi vain pienen annoksen. Santsista kieltäytyminen ei aiheuttanut kipua tai särkyä, se ei myöskään millään tapaa haitannut yöuniani. Päinvastoin: Kokemus omasta toiminnasta lujitti itsetuntoa ja nostatti uskoa siihen, että ehkä minussa on ainesta nautiskelijaan ja kohtuukäyttäjään. Ja, kun sunnuntaina läksimme lasten kanssa risteilemään, lähdin sillä ajatuksella, etten kiellä itseltäni mitään. Vaan laivan erilaisten jälkkäriherkkujen joukosta, ja siitä brownie palojen vierestä, lautaselleni etsiytyikin annos tuoretta ananasta.
Viimeisen reilun viikon aikana olen juonut zero colaa (en tosin taas kolmeen päivään), ja olen syönyt sekä suklaata, että palan (yhden!) pistaasibostonia. Kaikista noista olen nauttinut, mutta yhdelläkään kauppareissulla ei ole tullut mieleen koukata karkkihyllyn kautta. Eikä sillä, että ihminen muka parissa viikossa voisi hukata himonsa kaikkea hyvää kohtaan. Ei, vaan siksi, että tajusin pärjääväni myös ilman.
Viimeisen kuukauden aikana olen koittanut pitää kiinni myös kaikista noista jutuista, joita aikaisempaan postaukseen listasin. Myönnän, että ateriarytmini on joinakin päivinä ollut vähemmän täsmällinen ja toisina sitten sitäkin skarpinpi, mutta kun katsoo kokonaiskuvaa, en koe olleeni nälkäinen tai päästäneeni verensokeria heittelmään kovinkaan paljon. Hedelmiä on tullut syötyä paljon, jopa banaaneja jotka tökkivät pari vuotta pahasti. Lähtökohtaisesti koko perhe syö samaa ruokaa, mutta toki joitakin poikkeuksia on ollut. Kuukauden sisällä meillä on myös syöty kasvisruokaa enemmän kuin varmaan koko viimeisen vuoden aikana. Tänä aamuna totesin kellon soidessa, että voisin antaa oikean käteni, jos saisin jatkaa nukkumista, eli nukkumaan voisin koittaa yhä kömpiä aikaisemmin. Ennen kymmentä sopii itselleni parhaiten, sen olen oppinut.
Entä ne vatsamakkarat? No varsinaisesti en ole mitannut, mutta housut sujahtavat mukavammin jalkaan ja vaaka näyttää vajaat kolme kiloa vähemmän kuin viimeksi, mutta siihen en ajatellut nyt sen enempää kiinnittää huomiotani. Elämäni parhaimmat vuodet kun ovat niitä, jolloin vaaka on saanut pölyttyä rauhassa rikkinäisen patterinsa kanssa. 🙂
Kuvissa tämänhetkinen aamupala, väilpala tai iltapala suosikkini. Menee tosin joskus myös lounaan korvikkeena. Maustamaton jogurtti hedelmillä ja marjoilla! Mukaan vähän pähkinöitä, ja tällä taittuu niin nälkä kuin makeanhimokin.
