Sataa, sataa, ropisee, pili pili pom, pili pili pom… Tämänkaltaiset (omanlaisellaan tunnelmalla ladatut) sadepäivät ovat muuten älyttömän hyviä sellaiseen suurelliseen elämän filosofointiin. Tai no, jos ei suurelliseen, niin ainakin sellaiseen pienimuotoiseen ja henkilökohtaiseen ajatuksenjuoksuun.
Tuleeko teille välillä sellainen selittämätön tunne, että elämässä pitäisi ottaa joku uusi suuntaa? Tavallaan asiat ovat oikeinkin hyvin, mutta sitten puuttuu se jokin. Arki rullaa, mutta olo on välillä väsähtänyt ja tukkoinen. Sitä lähtee pohtimaan, että pitäisikö hurahtaa raakaravintoon, ryhtyä vegaaniksi tai vähintäänkin tehdä joku muu käännös kohti askeettisuutta ja löytää itsestään se spartalainen itsekuri.
Ei sillä, hatunnosto jokaiselle vegaanille ja raakaruokailijalle, mutta olen myös alkanut pohtia, kuinka suuri vaikutus nykymedialla on tähän itsensä tutkiskelun tarpeeseen. Enää kun ei oikein riitä, että syödään ruokaympyrän mukaan, käydään kaverin kanssa jumpassa ja koiran kanssa lenkillä, vaan pitäisi ”hurahtaa”! Hurahtaa ravintoon, hurahtaa terveyteen tai hurahtaa ihan mihin tahansa. Ylipäätään asioihin pitäisi jotenkin suhtautua intohimoisemmin. Ja jos niin ei jostain syystä tee, huomaa tuntevansa syyllisyyttä. Syyllisyyttä siitä, että on ihan ”tavallinen”.
Luin tässä taannoin hyvän kirjoituksen siitä, miten ravinto on saanut lähes jumalallisen merkityksen elämässämme. Kuinka käännyttäminen on muuttunut ihmisten syyllistämiseen. Koko juttuhan taisi lähteä liikkeelle siitä Safkatutkan julkaisemasta kuvasta, jossa maailma oli ikään kuin jaettu Taivaaksi ja Helvetiksi. Toisaalla syötiin luomua auringon paistaessa, toisaalla makseltiin veroja, otettiin lainaa, ja käytiin apteekissa (kuvaa en nyt enää löytänyt Safkatutkan Facebook -feediltä).
Enkä nyt tarkoita, että olisi missään nimessä huono juttu olla vegaani, raakaruokailija tai vaihtaa ravintonsa luomuun, mutta kuvasta kirvonnut keskustelu käsitteli mielestäni hyvin nykyajan hurahtamisen tarvetta. Ja juuri sitä samaa tarvetta, jota itsekin ajoittain koen – vaikka elämässä on kaikki ihan hyvin. Että mitäpä jos olisin vaikka hulluna neulomiseen ja erilaisiin lankoihin. Kuuluisinko kenties suurempaan yhteisöön ja olisin osa ”jotain”? Joka kerta kun tuo tunne hiipii luokseni, joudun toteamaan, etten juuri ole hurahtanut kunnolla yhtään mihinkään. Elämässäni on paljon asioita, jotka tuovat siihen iloa. Niihin kuuluu liikunta, ruoka (joskus terveellisempi, joskus vähemmän), käsillä tekeminen, lukeminen, puutarhanhoito jne. Niistä kuitenkaan mikään ei ole asia, johon heittäytyisin ihan täysillä. Mikään tekemisistäni ei ole niin suurta ja mahtavaa, että se määrittelisi koko persoonallisuuteni ja vaikuttaisi jokaiseen valintaani.
Tänään kaikki tämä ajatuksenvirta juoksi jälleen pienen pääni sisällä. Auttaisiko Fengshui, tai mitäpä jos tulisin ihan huipuksi raakaleipuriksi? Kunnes tajusin, että elämässäni on ehkä jo ollut vaihe, jolloin heittäydyin tavoitteisiini täysillä. Vaihe, joka määritti minut, elämäni, sosiaaliset suhteeni ja jokaisen tekoni. Entä tulinko onnelliseksi? Enpä juuri…
Seitsemän vuotta Tiibetissä, Krishna-liikkeeseen kääntyminen ja kaikki kieltävä askeettisuus saavat siis yhä odottaa. Aion pysyä nykyisessä uskonnossani ja jatkaa elämääni tavallisella ja tylsällä kultaisella keskitiellä. Hetkittäin tulen hurahtamaan moniin asioihin, mutta noin niin kuin suuremmassa mittakaavassa, näin on lopulta ihan hyvä.
En tule jäämään historiankirjoihin minkäänlaisen elämäntavan, ruokavalion tai ajatusmallin kehittäjänä. Sen sijaan toivon kovasti, että minut muistetaan naisena, joka vietti perjantai-illat mieluiten kotona. Villasukat jalassa, hyvää punaviiniä siemaillen ja kirjastaan nauttien. Villasukkaperjantai olkoon siis täysin oma elämänkatsomukseni; elämäntapa, jota kenenkään muun ei tarvitse noudattaa.
Ihanaa viikonlopun aloitusta!
