Olen pohtinut viime päivät, miten yksi syksy voikin olla näin hankala. Itse asiasa niinkin hankala, että olisin voinut sisällyttää edelliseen lauseeseen voimasanan tai kaksi. Jatkuvat sairastelut vievät voimia ja syövät yöunia. Päivät yritän tsempata itseäni, mutta todellisuudessa pinna on kireällä kuin viulunkieli, ja tsemppaaminen on lähinnä hampaiden yhteen puremista.
Päivittäin tuntuu, että kädet ei riitä, aika ei riitä – ja mikä pahinta; Minä en riitä!
Mutta kukapa ei painisi välillä riittämättömyyden tunteen kanssa?! Lukiessani noita jättämiänne kommentteja edellisestä postauksesta, huomaan monen kamppailevan saman asian kanssa; Vaikka arjen suorittaisi kuinka hyvin, vähintään läsnä voisi olla vieläkin enemmän! Joku jo huomauttikin, miten vaikeaa tuolta joukosta on poimia se yksi tarina. Näin todellakin on, mutta olen silti iloinen jokaisesta jättämästänne kertomuksesta. Huomaan äitiyden olevan universaali käsite. Oli kyseessä sitten kymmenes lapsi, tai se ensimmäinen, pitkään ja hartaasti odotettu (kenties surujenkin kautta saavutettu), painimme kaikki samojen ongelmien kanssa. Ajoittainen riittämättömyyden tunne yhdistää meitä – tai vähintään pelko siitä.
Jättäkää ihmeessä lisää tekstejänne tuohon edelliseen postaukseen. Vetistelen niiden parissa enemmän kuin mielelläni. Mutta muuten ajattelin jättää vetistelyt tältä syksyltä vähemmälle, ja tehdä enemmän jotain kivaa! Musta nimittäin tuntuu, että on olemassa vain yksi keino lopettaa tämä matalento: Tästä lähtien aion riittää vähän enemmän myös itselleni!
Suloista sunnuntaita ja auringonsäteitä!
