Heräilen hiukan hitaasti tähän uuteen viikkoon. Jotenkin ihan laiska olo, eikä tunnu kone käynnistyvän. Johtuu varmaan tosta pimeydestä. Toimin aurinkoenergialla, se on huomattu.

Sen verran sain itsestäni irti, että siivosin aamulla vaatehuoneen ja kuistin. Löysin jälleen ne vihreät pöksyt, jotka ovat taas olleet melkein vuoden unohduksissa. Kivat kotihousut, joustavat ja mukavat. ”Löysin” myös kassillisen villasukkia ja tuon valkoisen puseron ristipistoruusuineen, melkein kuin olisi shoppaillut uusia vaatteita!

Kuistilta kannoin sisälle rosmariinit ja oliivipuut. Katsotaan, tokeneeko tuosta, vai pitääkö ne heittää maatumaan. Olkkari on onneksi sen verran kylmä ja vetoinen, että talvehtimisolosuhteet on ainakin jossain määrin kunnossa.

Kaikennäköistä hommaa pitäisi tehdä, pyykkikasat selvittää jne. mutta taidan tyytyä sohvalla makoiluun ja kirjan lukemiseen. Ehtiihän noita sitten vaikka huomenna.
Mutta tukka on pakko pestä tänään, hyi, miten se näyttääkin rasvaiselta!!!!

Ja tiedättekö, mun tekee ihan julmetusti mieli kiinalaista höttömättöruokaa. Pari viikkoa jo olen vesi kielellä miettinyt possua ja valkoista riisiä. Ihan ihme himotus! Onneksi ei ole kiinalaista lähellä, juoksisin varmaan just nyt syömään… Enkä ole raskaana. Sitäkin on jo ehdotettu. 🙂

Hauskaa ja laiskaa viikon alkua teillekin! Ei vaan, olkaa te pikkuisen pirteämpiä!

Paljon on mahtunut yhteen viikonloppuun. Liikuntaa, löhöilyä, Ikeassa käyntiä, hyvää ruokaa ja leppoista tunnelmaa. Sopivassa suhteessa kaikkea.
Iltaherkuksi uunipellillinen porkkanoita. Tilkka oliiviöljyä, hunajaa ja sormisuolaa. Päälle tuoreita yrttejä, ja vajaa tunti uunissa. Nam!

Mun päässä soi inhottavasti se kaamea renkutus Salil eka, salil vika. En tiedä tiedättekö, jos ette, onnittelut. En todellakaan liitä tähän mitään youtube-pätkää. Hirrrveä biisi!!! Pakko laittaa Spotifystä jotain parempaa korvamatoa liikkeelle.

Leppoisaa sunnuntain jatkoa!

Se olis sitten perjantai jälleen. Hiukan erilainen viikko takana, pikkuisen lomamainenkin kai jossain määrin. Rennosti on ainakin otettu, jätetty kellotetut rutiinit hiukan vähemmälle ja koitettu irrottautua arjesta. Hyväähän se välillä tekee.
Se oli syysloma. Klaara täytti yhdeksän kuukautta, ja äitiysloma meni ja loppui. Yksi vaihe elämässä takana, vaikkei niin suuresti itse arkeen vaikutakaan. Vaihe kuitenkin.

Entä ne vapautettavat kädet sitten?
Aika nopeasti, julkaistuani kenen kädet sinä vapauttaisit -postauksen, ymmärrsin, etten ole oikea ihminen sanomaan, kuka kaipaa eniten apua, tai kuka on ansainnut sitterin. Pidätin itselläni oikeuden muuttaa pelinhenkeä, ja käyttää vanhaa kunnon arpatekniikkaa. Mutta, olen silti iloinen, että sain teidät jakamaan palan itsestänne; Sain kommenttiboksillisen inhimillisyyttä. Tarinoita arjesta, äitiydestä, ja avunannosta sekä sen tarpeesta. Monen viestin kohdalla toivoin, että voisin auttaa jotenkin. Jos en sillä sitterillä, niin jotenkin muuten. Löysin tuttuja tunteita pitkistä odotuksista ja unelmien täyttymisestä. Pystyin samaistumaan pettymyksiinne ja väsymyksiinne.

Koska en voi arpoa palkintoa kuin yhden kerran, joudun vetoamaan lukijoideni hyväsydämisyyteen: Olkaa läsnä ja tarjotkaa apua. Olkaa jollekulle se, jolle voi myöntää oman riittämättömyytensä ja sanoa olevansa väsynyt. Jooko?!
Sillä, eniten itseäni kosketti kertomus, jossa todettiin, että kukaan ei auttanut tai kukaan ei välittänyt. Eihän se ihan niinkään saa mennä. Eihän!?

Ja nyt mulle on tosi rento olo. Ai miksi!? No, koska mä tiedän, että ainakin joku herää tähän ja ottaa puhelun ystävälleen tai sukulaiselleen. Kysyy, kuinka sä voit tai miten sä jaksat. Eikös?  Tai, kyllä mä tiedän. Teihin voi luottaa!

Pisimmän korren tällä kertaa veti tämä kommentti: