Ensin tuli kriisipuhelin, sitä seurasi kriisitakki.

Hassu juttu tuo äidiksi tuleminen – niin ensimmäisellä kuin toisellakin kerralla. Raskausaika on prosessi, ihminen muuttuu hautomoksi ja väkisinkin oma kroppa on myös jonkun toisen omaisuutta. Ensimmäiset kuukaudet menevät vauvan kanssa kuin puulla ja pahkalla, mutta sitten iskee se kriisi; Identiteettikriisi, irtautumiskriisi tai mikä lie muutoksen kaipuu.
En yleistä, tätä ei varmasti tapahdu kaikilla, mutta kuulemani mukaan kuitenkin moni voi samaistua ajatukseeni. Ja, aika monelle se kriisitoiminta on se, jonka itsekin tein ensimmäisen lapsen ollessa muutaman kuukauden ikäinen: Tukka pätkäistiin lyhyeksi. Tai noi ei lyhyeksi, mutta sellaiseen Victoria Beckham malliin kuitenkin, joka oli ainakin siinä joskus muutaman vuoden sisällä ollut ihan muodikaskin.
Nyt pidän tukastani kiinni kynsin hampain, tai ainakin siitä osuudesta, jota tangle teezer ei vie mukanaan (ja sehän vie tällä hetkellä tukkaa tukoittain). Oireilen kuitenkin selvästi muilla tavoilla. Kaiken ristiäissöpöilyn jälkeen, valitsin puhelimeeni ne pääkallokuoret, ja tajusin perustaneeni itselleni kriisipuhelimen. Toinen kriisioireilun seuraus on uusi takki.

Nahkatakin hankkiminen on kutkuttanut jo pitkään. Kuitenkin edullisinkin aito nahkatakki on sen verran hintava, että olen yönyli nukkumisen sijaan tainnut nukkua jo pari vuotta. Hinta kyseenalaistaa hankinnan jo siinäkin mielessä, että en koe nahkatakkia itselleni niinkään klassisena pitkäaikaissijoituksena (jonkalaiseen mielestäni on järkevääkin sijoittaa), vaan puhtaasti ohimenevänä trendihömpötyksenä. Tämä siis omana henkilökohtaisena ajatuksena ottaen huomioon tyylini ja oman takkini ulkonäön. Toki on ihmisiä, joilla rotsi roikkuu matkasta vuodesta toiseen, ja pehmeä, omaan kroppaan muotoutunut nahka, on kuin toinen iho.

Äitienpäivä yhdistettynä vallallaan olevaan kriisinpoikaseen kuitenkin joudutti ajatuksenkulkua, ja nyt olen erittäin tyytyväinen nahkatakin omistaja. Ihana takki, jolla saan uutta särmää vanhaankin mekkoon. Oli muuten äitienpäivänä tosi nätti yhdistetynä keveään sifonkimekkoon! Tai ainakin omasta mielestäni….
Ja kaikista uhkauksista huolimatta pystyin siis ostamaan itselleni aimo annoksen itsevarmuutta; Jestas sentään, olen äiti, mutta samalla tosi cool, koska mulla on nahkatakki!
Mutta jos nyt pysytään asialinjalla, niin ihan oikeesti nahkatakki ei ole elämässäni ensimmäinen vaatehankinta, jolla on itselleni jokin syvempi merkitys. Muistan hyvin nuoruusvuosilta punaiset samettihousut. Ne oli mulle paljon enemmän kuin tavalliset housut, ne oli merkki uudesta ajasta ja uudesta elämästä. Vaikka muiden silmissä kyse olikin vain kirkuvan punaisesta vakosametista, oma selkärankani vahvistui niitä housuja käyttäessäni, ja tunsin pitkästä aikaa olevani normaali itseni. Ja vaikka se Victoria Beckham -tukka ei enää innostakaan, päätti hiusten latvojen katkominen aikanaan myös yhden jakson elämästäni valvomisineen ja epäonnistumisen tunteineen; Feenikslinnun tapaan nousin tuhkasta uusin sulin ja uusin voimin. Kuten nahkatakki nyt, se oli aikoinaan merkki siitä, että minä olen minä – tapahtui mitä tahansa. Eräänlaisessa elämän käännekohdassa olen myös aikoinaan ottanut tatuoinnin, ja mitä todennäköisemmin, tulen jatkossakin reagoimaan muutoksen tarpeeseen muutoksella.

Täydellinen takki löytyi Vilalta, jos joku asiaa jäi pohtimaan. In action tulette varmasti sen myöskin näkemään – halusitte tai ette.

Niin, ja mitä siihen itseluottamukseen tulee, musta tää alla oleva Vilan klippi on aika ihana. Leuka pystyyn vaan, ja eteenpäin arvon naiset!

http://www.youtube.com/watch?v=yZK9G2Z-e1w

Viimeistään äitienpäivänä pitäisi kai jokaisen itseään, ja lukijoitaan, kunnioittavan bloggarin julkaista suloista tunnelmaa huokuva postaus kera äitiyden ylistyksen ja lapsosten kuvien. Vaan täällä mennään nyt poikkeuksellisella kaavalla, ja tunnelmoidaan eilinen äitienpäivä hiukan myöhässä.
Suoranaiseen laiskuuteenkin itseni on ajanut tukala olo, joka alkoi jo viikko sitten tiistaina. Outo kausi-influenssaksi luulemani tauti taitaa sittenkin olla, kuten te fiksummat heti oivalsitte, jotakin allergiaperäistä. Hengitys pihisee, ääntä ei tule, kurkku on turvoksissa ja ärsyttävä kutittava yskä vaivaa niin, että silmät vuotavat. Sisällä pärjään jotenkuten, mutta lauantaina erehdyin viettämään tunnin verran aikaa ulkona, ja lopputulos oli kamala! Kenties olisi aika siirtyä lääkärin puoleen ja pyytää jotakin, jonka avulla voisin nauttia keväästä ja puutarhatöistä.

Kurjasta olosta huolimatta äitienpäiväviikonloppu oli suloinen ja rentoittava. Launataina ihanan ystävän vierailu, ja sunnuntaina äitien ja mummujen juhlimista. Valkovuokkokja omasta pihasta (voi mikä onni!), suloinen itse tehty kortti, ja pienet halaavat kädet. Muistan kun vuosi sitten äitienpäivänä katsoin ravintolan viereisessä pöydässä istuvaa perhettä, jolla oli pieni, parin kuukauden ikäinen, vauva turvakaukalossa. Ajattelin silloin, että olisi onni vielä joskus viettää äitienpäivää noin, mutta en osannut edes aavistaa, miten nopeasti toiveeni toteutuisi. Samaan aikaan onnelline ja kiitollinen – sitä olen.

Ihana Suvi, suloisen Lumoan -tuotemerkin takaa, ilahdutti minua tuolla kauniilla nimikorulla, jossa ommien onnenhippujeni nimet ovat hopeaan painettuna. Kiitos, Suvi, kannan sitä ylpeydellä! Tosin meillä mieskin ilmoitti heti olevansa vapaaehtoinen korunkäyttäjä. Hyvä lahjaidea isänpäivän varalle!

Josko tästä taas pääsisi bloggailunkin makuun ja pystyisi jättämään köhimiset taka-alalle. Niin monta juttua, joista mun on pitänyt teille kirjoitella. Päässä ihan kuhisee asiaa, joka on pakko purkaa. Siispä uuteen viikkoon ja uudella tarmolla!

Loistavaa maanantai aamua ihan jokaiselle!

Heippa ystävät. Tulin huikkailemaan, että kyllä täällä edelleen ollaan, ja tarkoitus on blogiakin tehdä, mutta nyt tuo ikävä kevätflunssa aloitti jo toisen kierroksen, ja kroppa vaatii huilailua.
Taisin liian innokkaasti ryhtyä puolikuntoisena pihatöihin. Jotenkin ajattelin, että huhkimiseen on kiire ja hoppu. Hetken ehdin jo luulla, että tauti on takana, mutta eilen illalla juuri ennen sänkyyn kaatumista olo huononikin ihan kertaheitolla. Liekö joku myöhäinen kausi-influenssa nyt sitten, mutta peti kuitenkin kutsuu sen minkä vain pystyy. Hassu juttu muuten, kun aloin oikein miettimään: Joka kevät taidan olla sairaana juuri ne ensimmäiset lämpimät päivät, jolloin luonto puhkeaa kukoistukseesna! Voihan huonoa tuuria!

Joka tapauksessa, ruletti on pyörinyt, ja suloiselle Famille Summerbellen klovnimukille löytyi voittaja. Onnittelut, Kesätyttö, puutarhakahvit voit nyt juoda iloisesta mukista! Kiitos kaikille osallistuneille, ja kiitos Mrs Jonesille palkinnosta!

Pysytelkäähän terveinä!